Taivaanrannan kyyneleet

29. Benjamin

Mä olin juuri kiivennyt vintille etsimään sinne työntämiäni hokkareita, kun Luukas soitti. Mä olin lähtenyt sen kotoa vain muutamaa tuntia aiemmin ja jos totta puhuttiin, mulla oli vähän paha olla.

Luukaksen nimen nähdessäni sen sanat iskeytyivät kasvoilleni jälleen, enkä osannut sanoittaa mitä ne saivat mut tuntemaan. Halusin kiivaasti vain selvittää mitä koutsille oli tapahtunut ja sitten puhdistaa maineeni, mutta tuntui vaikealta keskittyä, kun epävarma tulevaisuus tuntui hengittävän niskaani.

Oliko mulla ja Luukaksella edes tulevaisuutta?

Istahdin alas vintin tikkuiselle lankkulattialle ja vastasin vaativasti soivaan puhelimeeni. Luukas kuulosti aidon ilahtuneelta, kun oli viimein saanut mut kiinni.

"Benji", se henkäisi, ja lempinimen kuuleminen sen huulilta sai, ah niin helvetin heikon sydämeni jyskyttämään. "Mä tajusin jotain."

Että se mun heitto tauosta oli pelkkä puolikas ajatus, ei meidän tarvitse olla tauolla, halusin sen sanovan, vaikka tiesin, että Luukas oli ollut aivan tosissaan.

"No?" kysyin ja painelin polvessani olevia mustelmia. Vintin pienestä ikkunasta tulviva valo liikehti lattialla ja mun teki mieli painaa sormeni kohtiin, joihin aurinko paistoi. Valo näytti pehmeältä, tuudittavalta.

"Musta tuntuu vähän pahalta edes epäillä sun isää, mutta—"

"Kerro nyt vaan", sanahdin ja kuulin itsekin, kuinka kireältä ääneni kuulosti. Luukas huokaisi ja hetken pelkäsin sen hermostuvan.

"Mä oon ihan varma, että sun isä liittyy valmentajan katoamiseen", Luukas sanoi sitten, ääni jotenkin pehmeänä. Se kuulosti siltä kuin olisi varonut sanojaan; varonut niiden satuttamasta mua.

"Mitä sä sait selville?" sanahdin, ja jostain syystä musta tuntui, että halusin itkeä. Itku raivasi tietään kaikelta muulta, mutta en voinut murtua nyt. En, kun Luukas oli niin lähellä totuutta; en, kun Luukas oli musta kauempana kuin koskaan aiemmin.

"Se lohikäärmekello on todella Joelin", Luukas sanoi. "Se oli lähettänyt Jessikalle videon siltä yöltä, kun te murtauduitte autopesulalle. Se oli siis Joel, joka sai sun auton katoamaan kojelautakameroista."

Luukaksen sanat eivät saaneet mua edes vihaiseksi. Musta tuntui, että olin turtunut kaikelle sille, mitä ympärilläni tapahtui. Olin turtunut siihen oloon, joka kertoi etten ollut tarpeeksi kenellekään. En Luukakselle, en äidille, en isälle.

"Miten mun faija liittyy tähän?" kysyin ja suljin silmäni. Suljetuille silmäluomille piirtyi lattiaan siivilöityneet auringonsäteet ja ne pompahtelivat pimeydessä, kun liikuttelin silmiäni.

"Se— se tiesi sun työpaikasta ennen kuin olit edes kertonut sille. Se tiesi, vaikka ei ollut edes kaupungissa ennen sun valmistujaisia", Luukas sanoi. "Se uhkaili mua niiden juhlien jälkeen. Se sanoi, kuinka mun kannattaa pysyä kaukana tästä kaikesta. Se jopa tiesi, että sä olet siellä pesulalla ja tuli hakemaan sut pois. Eikö tää soita sulla mitään kelloja?"

"Mikset sä kertonut mulle?" sanahdin.

Luukas huokaisi raskaasti. "Kertonut mistä?"

"Siitä, että mun faija on uhkaillut sua", sanahdin ja tunsin ensimmäisen kyyneleen, joka tippui poskelleni. Tuntui naurettavalta itkeä yksin vintillä, ilman pienintäkään syytä polttavan kuumille kyynelille.

"Ei sillä nyt ole mitään väliä", Luukas sanahti tiukasti. Nyt se alkoi kuulostaa oikeasti hermostuneelta, enkä mä halunnut tehdä mitään muuta kuin käpertyä peiton alle pieneksi keräksi ja joutua kadotukseen. "Mä olisin kertonut, jos se olisi uhkaillut—"