Taivaanrannan kyyneleet

25. Benjamin

Autopesulan nurkissa paukkui, kun kesän ensimmäinen kunnollinen myrsky alkoi vyöryä kaupungin ylle. Kävin vetämässä raolleen jääneen takaoven kiinni ja katsahdin samalla avoimesta ovesta takahuoneeseen.

Eeti työskenteli keskittyneen näköisenä tietokoneen parissa ja irrotteli sen sisuksista joitain osia, joista en tiennyt mitään. Sen sormet työskentelivät näppärästi pienten osien ympärillä ja huomasin, että se oli koonnut varmasti satoja tietokoneita elämänsä aikana. Ehkä sen pyytäminen mukaan oli sittenkin ihan hyvä idea, vaikka sekin oli työntänyt lusikkansa tähän tahmeaan, kitkerään soppaan ja sotkenut mun ja Luukaksen välejä.

"Kuinka kauan teillä vielä menee?" kysyin ja sain huoneen nurkassa ilmoitustaulua tutkivan Joelin säpsähtämään. Se keräsi itsensä kuitenkin nopeasti ja pian sen ärsyttäviä kasvoja koristi se ylimielinen ilme, jolla se oli katsonut mua meidän vielä pelatessa samassa joukkueessa.

"En mä tiedä", se vastasi. "Kauan menee, Eeti?"

Eeti huokaisi ja katsahti Joelia vain sivusilmällä, kunnes keskittyi taas osiin, jotka se oli levittänyt eteensä pöydälle. "Pari minuuttia."

Nyökkäsin ja palasin takaisin omalle rikospaikalleni tiskin eteen. Alec oli siirtynyt Lilin seuraksi etuovelle, enkä voinut olla siitä kiitollisempi. Mulla oli paha olo pelkästään siitä, että tiesin sen olevan samassa rakennuksessa kanssani.

Sen aiemmin lausumat sanat kalvoivat mieltäni ja saivat keskittymiseni herpaantumaan. Miksi se oli sanonut, että mun isä olisi saamani työpaikan takana? Tarkoittiko se todella, että isä oli sotkeutunut tähän kaikkeen vain saadakseen mut kaupungin lätkäjoukkueen valmentajaksi?

Hieroin ohimoitani sormenpäilläni ja keskitin katseeni lattiaan. Se oli sinertävää muovia, paikka paikoin kellastunutta. Lenkkareiden pohjat tarttuivat siihen kiinni ja sen kaiuttamat askeleet kuulostivat siltä, että kävelisi pureskellussa purkassa. Ajatus inhotti.

"Vittuvittuvittu vittuuuu."

Kuulin Lilin äänen ennen kuin se edes ilmestyi eteeni hengästyneenä, silmät järkytyksestä lautasina. Alec seurasi sen perässä ja käveli suoraan takahuoneeseen.

"Nyt pelit seis ja ne osat sinne sisälle niin ku olis jo", kuulin Alecin hoputtavan. "Et vittu varmana ala ruuvaamaan sitä luukkua kiinni."

Kuului muminaa, josta en saanut selvää. Lili vilkuili koko ajan rakennuksen suuria ikkunoita ja kun sateen kastelemalla asfaltilla välähti taskulampun soikea valokeila, tunsin sydämeni valahtavan läpi limaisesta lattiasta. Tuntui, kuin aika olisi vain lakannut olemasta.

Kuulin Joelin kiroilun ja Alecin tuskastuneen naurahduksen, kun se hoputti Eetiä olemaan nopeampi. Lili liukui tuskin hengittämättä kohti takaovea, jonka olin vain muutama minuutti sitten vetänyt kiinni. Sen lukko napsahtaisi, saranat ulvahtaisivat kuin valittava eläin.

Pian pojat kävelivät ulos takahuoneesta; Eeti puristi laukkuaan vasten rintaansa ja Alec piteli etusormeaan huulillaan tehdäkseen selväksi, että meidän olisi oltava hiljaa.

"Jos me kumarrutaan tonne tiskin taakse, niin ne ei nää meitä", Joel yritti ja osoitti tärisevin sormin tiskiä, jonka taakse mahtui kyykkyyn tuskin kahta ihmistä enempää.

Ehdin hengähtää syvään, kun Alec kimposi ulos takaovesta. Ovi pamahti ulahduksen säestämänä vasten tiiliseinää ja Alecin askeleet kaikuivat aution kaupungin kaduilla kuin vasaran iskut. Joel lähti seuraavana, sitten Eeti.

Lili tarvitsi multa vain nyökkäyksen, kunnes sekin potkaisi jalkansa juoksuun. Sen poninhäntä heilui tuulessa, maiharit löivät asfalttiin niin lujaa, että pelkäsin sen halkeavan.