Taivaanrannan kyyneleet

27. Benjamin

Musta tuntui, ettei mikään voisi tuntua enää naurettavammalta kuin se hetki, jota elin. Aamuaurinko täplitti Luukaksen kotitalon seiniä ja palavan tähden lämpö tuntui pehmeältä vasten selkääni. Jossain lähellä lauloi lintukuoro, taivas oli pilvetön, nurmikko oli vielä aamukasteen koristama.

Siinä kaikki hyvä sitten olikin. Alec oli avannut Luukaksen kotitalon oven hiukset sotkuisina, kasvoillaan tyynystä jääneitä painaumia. Se puristi sylissään harmaata tietokonetta ja pureskeli huultaan aivan kuin se olisi ollut oikeutettu hermostumaan.

Luukas oli näyttänyt säikähtäneeltä, kun olin ensimmäisen kerran katsonut sitä. Nyt mä en halunnut edes vilkaista sitä kohti, sillä pelkäsin mitä sen silmät voisivat mulle viestittää.

"Ette ole vittu tosissanne", sanahdin. "Voi jumalauta."

Alec naurahti. "Tää ei todellakaan oo sitä, miltä tää saattaa näyttää."

Mun teki mieli nauraa myös, mutta reaktio juuttui kurkkuuni. Musta tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen kylmää vettä päälleni; kuin koko maailma olisi ilkkunut vasten kasvojani. Alecin sanat eivät ainakaan auttaneet asiaa yhtään, päinvastoin. Ne saivat mut tuntemaan itseni vain idiootiksi.

"Sun ei ehkä kannata sanoa just nyt yhtään mitään", sanahdin ja pidin katseeni sen harmaissa silmissä. Se näytti juuri heränneenäkin viekkaalta kuin varasteleva kettu.

"Vitsi sä olet ilo mun sielulle, Tammilehto", Alec sanoi ivallisesti. "Sun seurassasi oikein tuntee susta huokuvan kiitollisuuden. Enhän mä kun juossut kilometritolkulla keskellä yötä sun takiasi, mukanani kovalevy ja dataava nörtti, joka jaksoi juosta kolme askelta kerrallaan. Ei tarvitse turhaan kiittää, ei todella."

Nyt sisältäni kumpusi naurahdus, mutta se kuulosti jopa omiin korviini täysin vieraalta. "Pidä turpas vaan kiinni, jooko."

Tunsin Luukaksen vaativan katseen kasvoillani, mutta en voinut kohdata sen sinisiä silmiä, sillä tiesin hukkuvani niiden mereen. Hukkuvani siihen tunteeseen, joka kertoi, että tämä oli tässä.

Tämä oli tässä, enkä mä ollut tehnyt mitään muuta kuin vaatinut, vaatinut ja vaatinut sitä olemaan mulle jotain, jota se ei pystynyt mulle olemaan.

"Tiiätkö, Benjamin, mä en jaksa katsella tätä sun touhuasi enää", Alec sanahti, päästämättä mua hetkeksikään hengähtämään. Vilkaisin Luukasta kuin ohimennen — kuin katseeni olisi ollut pakko ottaa kiintopisteekseen jotain, joka olisi mun puolellani. Vaikka mistä mä tiesin kenen puolella Luukas seisoi, minun vai käärmetatuoidun pojan?

"Mä en jaksa, kun sä et nää mitä tässä sun edessäsi on", Alec jatkoi. "Sulla on vaikeeta joo, mutta mikään ei pakota sua käyttäytymään Luukasta kohtaan niin kuin se ois maailman suurin itsestäänselvyys."

En osannut sanoa mitään. Musta tuntui kiusalliselta seisoa yhä rappusilla ja katsoa Alecia vähän yläviistoon, kun se nojasi ovenkarmiin. Se laukoi sanoja suustaan kuin rynnäkkökivääri ja jokainen niistä upposi syvälle lihakseen. Ehkä syvemmälle kuin mikään koskaan.

Sillä Alec oli oikeassa. Vaikka mä kuinka halusin todistaa sen puheet vääriksi, syyttää sitä dramaattisuudesta, oli se silti niin kivuliaan oikeassa.

"Missä sä olit eilen illalla?" se jatkoi, kun oli päässyt avautumisen makuun. Mä halusin laskea katseeni maahan, mutta en suostunut antamaan sille sitä valtaa, jonka eleeni sille soisi. "Missä sä olit, kun Luukas palas Oulusta? Tiedätkö sä edes minkälaisia—"

"Alec, lopeta", Luukas pyysi, ääni kireänä hermostumisesta. Sen mustat hiukset olivat sotkussa, niin kuin aina aamuisin ja sinapinkeltaisen collegepaidan liian pitkät hihat oli kääritty ranteisiin. Se näytti suloiselta ja mulla oli sitä niin ikävä, että lyhytkin etäisyys sattui.