Taivaanrannan kyyneleet

6. Luukas

Kello oli vähän yli kahdeksan aamulla, kun mä parkkeerasin Benjaminin sähkönsinisen Audin poliisiaseman eteen ja ryntäsin sisälle.

Mä olin pyörinyt sängyssäni koko yön kykenemättä nukkumaan sekuntiakaan. Mä en ollut pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, kuinka etäinen mä olin ollut Benjaminille nähdessäni sen edellisen kerran.

Mulla oli ollut syyni vihoitella sille, oli vieläkin, mutta jos mä olisin tiennyt, että se joutuu tällaiseen sotkuun, olisin halannut sitä.

Mun olisi pitänyt halata sitä.

Ryntäsin vastaanottotiskille ennen kuin kyyneleet ehtivät nousta silmiini. Mä löin kämmeneni tiskille niin lujaa, että sain vaaleahiuksisen naisen säpsähtämään.

"Hyvää huomenta", nainen sanahti vähän hämmästyneenä ja jatkoi tietokoneensa selaamista.

"Benjamin Tammilehto on täällä, eikö olekkin?" sanahdin kiivaasti ja sain naisen tummat kulmakarvat nousemaan. "Haluan tavata hänet."

"Oletteko perhettä?" nainen kysyi ja kirjoitti jotain tietokoneellaan. Sillä oli pitkät rakennekynnet, joissa oli pinkkejä ja violetteja kukkia.

"Joo tai siis mä oon—"

"Hän on tutkintavankeudessa, joten perheenjäsenetkään eivät voi vain tulla tänne ja vaatia tapaamaan häntä", nainen sanoi. "Joten jos et ole hänelle sukua, älä tuhlaa aikaasi."

Silmäilin naisen kaulassa roikkuvaa lätkää, jossa luki sen nimi. Laura.

"Tiiätkö mitä, Laura", sanoin ja sain naisen katseen jälleen itseeni. Sen silmät olivat pienet, mutta niistä näki kuinka tosissaan se oli. "Mä olen hänen poikaystävä ja jos sä et anna mun nähdä häntä, niin mä istun tässä sun tiskin edessä ja teen sun työpäivästäsi täyttä helvettiä ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa."

En kuulostanut niin uhkaavalta kuin olin olettanut, mutta en myöskään halunnut putkaan. Laura ei vaikuttanut hätkähtävän sanojani, se oli kai tottunut saamaan työssään useamminkin samankaltaisia uhkailuja.

"Mähän sanoin", Laura huokaisi. "Älä tuhlaa aikaasi."

Heiluttelin käsiäni turhautuneena ilmassa. Teki mieli potkia jalkaa maahan ja lyödä nyrkkiä tiskin kiiltävään pintaan. Halusin vain nähdä Benjaminin ärsyttävän naaman, sen pisamaposket ja vihreät, rakkaat silmät.

"Mitä mun pitää tehdä, että sä päästät mut sen luokse?" huudahdin. En osannut tehdä samanlaista koiranpentuilmettä kuin pikkusiskoni Lili, joten tyydyin vain katselemaan Lauraa ja toivomaan, että se näkisi kaiken sen tuskan, jota koin.

"Sun täytyy olla itse syyllinen tai muuten vain tietoinen kadonneen olinpaikasta", Laura luetteli. "Tai sitten sulla on hänelle alibi."

Alibi. Missä Benjamin oli ollut valmentajan katoamisiltana?

"Entä jos mulla on selitys?" kysyin toiveikkaana.

Laura huokaisi ja nousi seisomaan. Se venytteli käsiään ja käänsi minulle selkänsä. "Mene vaikka ulos miettimään ja tule sitten takaisin. Mä tarvitsen kahvia, jos joudun puhumaan sun kanssa yhtään kauempaa."

x

Istuin katukivetyksen reunassa poliisilaitoksen edustalla ja nypin asvaltin halkeamasta kasvavaa heinää. Kiersin pitkän heinänkorren sormeni ympärille ja yritin ajatella, kuten Benjamin ajatteli.

Se osoittautui kuitenkin hirveän vaikeaksi, sillä mä en ollut ikinä saanut kiinni pojan ajatuksenjuoksusta.

Kolme päivää sitten olin istunut sen keittiönpöydässä ja selannut kaikkien mahdollisten oppilaitosten nettisivuja, jotka vain sain mieleeni. Floristin opinnoista lukiessani olin soittanut Benjaminille.