Taivaanrannan kyyneleet

24. Benjamin

Okei. Asia oli niin, että vaikka rakastin Liliä melkein kuin omaa sisarustani, jota mulla ei ollut, oli mulla joskus syitä epäillä sitä rakkautta. Tämä hetki oli sellainen.

Olimme sopineet tapaavamme kahvilan edessä varttia vaille kaksi yöllä. Oli kesäkuu, oli yötön yö ja jossain ajoi mopoja. Niiden pärinä kaikui hiljaisen kaupungin yllä kuin aaveena, eikä kukaan osannut sanoa tarkalleen, olivatko mopot jossakin lähellä vai kymmenen kilometrin päässä.

Mä olin ollut paikalla ensimmäisenä. Kukkaruukkujen vieressä seisoessani olin pohtinut, olisinko voinut käyttää elämäni jollain tavalla toisin. Jos olisin osannut lapsena tehdä erilaisia päätöksiä, olisinko nyt siinä? Epäiltynä rikoksesta, matkalla murtautumaan autopesulaan? Tuskin.

Seuraavana olivat tulleet Joel ja Alec. Joelilla oli päällään musta pitkähihainen ja farkkushortsit, ja se näytti juuri siltä, että se oli oppinut tiirikoimaan taikatemppukerhossa. Sillä oli käsissään jotain kiliseviä tavaroita, joilla se kai luuli saavansa meidät sisälle rakennuksen takaovesta, enkä mä halunnut sanoa sille sanaakaan. Mä en olisi halunnut edes nähdä sitä.

Alec oli pukeutunut valkoiseen hihattomaan ja harmaisiin kollareihin. Sen käärmetatuointi oli esillä kokonaan ja tajusin tuijottavani. Jos joku näkisi vilauksenkaan meistä autopesulan lähellä keskellä yötä ja huomaisi sen tatuoinnin, jäisimme varmasti kiinni. Ei kellään muulla ollut sellaista.

Kun Lili sitten viimein saapui, kellon näyttäessä kymmentä yli kahta, halusin kuolla. Toivoin, että asfaltti nielaisisi mut syvyyksiinsä ja voisin hautautua mukavan viileään multaan, nousematta koskaan.

Tytöllä oli mustat tiukat farkut, musta pitkähihainen ja kulunut, vyötärölle kietaistu nahkatakki. Sen rinnan yli kulki ristin muodossa nahkaiset valjaat, ja jaloissaan sillä oli paksupohjaiset maiharit. Katsahdin sitä päästä varpaisiin.

"Moi", se sanahti ja heilautti pitkän poninhäntänsä toiselta olalta selkään. Sen hiukset napsuivat laskeutuessaan vasten nahkaa. "Oottekste valmiita?"

"Sä näytät ainakin olevan", sanahdin ja sain lauseellani Joelin naurahtamaan. Se katseli Liliä, sen kehoa nuolevia vaatteita ja korkealle nostettuja hiuksia niin antaumuksella, että mua ällötti.

Lili naurahti. "En voinu vastustaa kiusausta."

Mä tunsin oloni hyvinkin alipukeutuneeksi tytön rinnalla, mutta toisaalta olimme menossa tekemään murtoa, emme kisaamaan siitä, kuka näytti enemmän ammattirikolliselta vaatteineen. Mä se en ainakaan ollut, sen kertoi mun kulahtaneet koripalloshortsit ja Luukaksen vaatekaapista omaani joutunut musta, Makian collegepaita.

"Sä näytät ihan Natasha Romanoffilta", Alec sanoi. "Voitsä pidättää mut?"

"Haista vittu, Alec", Lili sanoi ja vei sanat suustani. Mitä kauemmin joutuisin seisomaan niiden kolmen kanssa kahvilan edustajalla ja kuuntelemaan ihan kumman tahansa pojan suusta tulevia sanoja, tulisin varmasti hulluksi.

"Sori sori sori, mä oon myöhässä", hengästynyt ääni sanahti ja mun teki ihan oikeasti mieli lähteä kotiin. Henkeään haukkova Eeti seisahtui viereeni ja nojasi polviinsa. Sillä oli kainalossaan painavalta näyttävä tietokonelaukku.

"Mitä sä täällä teet?" kysyin ja kuulostin ehkä liiankin hermostuneelta. Eeti vilkaisi mua ruskeiden otsahiuksiensa alta ja kohotti kulmiaan.

"Aina yhtä kiva nähdä sua, Tammilehto", se sanahti ja suoristautui sitten. "Sä oot niin hyvä peittelemään mielipidettäs musta."

Pidin suuni visusti kiinni. Lili vilkaisi mua kulmiensa alta, kunnes taputti käsiään yhteen kuin halkaistakseen kireän tunnelman kahtia.

"No niin", se sanahti ja lähti kävelemään torin läpi kohti autopesulaa. "Saa suorittaa."