Taivaanrannan kyyneleet

17. Benjamin

Mun sisälläni kupli. Alkoholi nimittäin.

Äidin lempi punaviini ja pyörteilevä kuohuviini. Ehkä vähän jostain työhuoneen kaapista löytynyttä viskiä ja likööriä, jonka oli pullon perusteella pitänyt maistua kirsikalta, mutta maistui mun suussani suuvedeltä.

Luukas oli räjäyttänyt ilmoille tiedon, että oli saanut yliopistopaikan Oulusta. Ihan kuin se olisi halunnut pistää paremmaksi; nauranut päin mun kasvojani, että kato Benjamin, mullakin on salaisuuksia.

En tiennyt kumpi muhun sattui enemmän. Se, ettei se ollut heti kertonut saamastaan hyväksymiskirjeestä vai se, että se oli hakenut kouluihin mun selkäni takana.

Halusin olla sen puolesta iloinen, tuntea sen saavutuksesta ylpeyttä; se oli onnistunut tehdasräjähdyksen jälkimainingeissa kirjoittamaan järjettömän hyvin, toisin kuin mä. Se oli pystynyt hyvillä mielin hakemaan yliopistoihin, joista mä pystyin vain unelmoimaan. Se oli halunnut varmistaa hyvän tulevaisuuden, vaikka kaikki oli ollut epävarmaa ja kaupunki pukeutunut järkytyksen mustiin.

Mutta silti se tuntui veitsen iskulta suoraan sydämeen. Se tuntui siltä, että joku iski veitsen keskelle hakkaavaa sydäntäni ja sitten väänsi ja käänsi sitä kuin halutakseen tehdä mahdollisimman paljon tuhoa. Siltä se tuntui, ja peitti alleen ylpeyden, tunteen, jota todella halusin tuntea.

Alkoholi sai ajatukseni tuntumaan puuromaisilta, viileä parkettilattia tuntui pehmeältä kuin lumi ja sukkani olivat kadonneet jonnekin. Kädessä pysyi tukevasti lasillinen kuohuviiniä.

"Joeeeeel!" sanahdin, kun pitkä, ruskeatukkainen poika ilmestyi näkökenttääni. Se nojaili terassin valkeaksi maalattuun kaiteeseen vähän huvittuneen näköisenä, ja mun oli ihan hirveän vaikea tarkentaa sen kasvoihin, jotka matalammalle valunut aurinko maalasi kultaisiksi.

"Vittu sä oot humalassa", Joel naurahti ja joi viinilasinsa tyhjäksi. Se asetti sen kaiteen reunalle ja otti mua kiinni käsivarsista, kun huojahdin sitä kohti.

"En mä oo humalassa", sanahdin ja huuliltani karkasi naurettava kiherrys. Joel työnsi mut vasten kaidetta ja piteli käsivarsistani kiinni niin kauan, että sain jalkani tukevasti.

"Etpä", se sanahti. "Pitäskö sun vaihtaa vesilinjalle, ennenkö oot tuolla marjapuskassa mahallaan."

Hyvä idea, halusin sanoa, mutta sen sanat saivat mut vain nauramaan enemmän. Miten sen matala, jotenkin oudon vivahteinen ääni kuulostikin niin hauskalta? Ihan kuin sillä olisi ollut joku aksentti.

"Mä oon sun valmentaja ensi kaudella", tyrskähdin. "Mieti. Me ollaan saman ikäsiä ja sun pitää kuunnella mua."

Joel pyöräytti silmiään ja puhalteli kiehkuroita pois kasvoiltaan. "En saatanassa kuuntele sua."

"Sun on pakko", sanahdin jotenkin kiivaammin. "Mä laitan sut juoksemaan— juoksemaan sata kertaa hallin ympäri, jos et kuuntele."

Joelin kasvoilla oli melkein ärsyttävän näköinen virne. Se hieroi leukaansa mua katsoessaan ja vihasin sitä. Se oli ärsyttävä, vittumainen paskahousu, joka oli vienyt mun kapteeninpaikan. Nyt, kun mä olisin sen valmentaja, laittaisin sen koville. Se oli vittu ansainnut sen.

Se nosti katseensa kohti taivasta ja huokaisi raskaasti. "Oi sinä äijä siellä taivaassa, anna koutsin palata kaupunkiin, niin mun ei tarvitse kuunnella tota ääliötä koko kautta."

"Mistä sä tiedät, että koutsi ei oo kaupungissa?" kysyin ja siristelin silmiäni saadakseni Joelin kasvot paremmin näkökenttääni. Se oli jotenkin hirveän samea, piirteet katosivat sen alle ja muuttuivat puuroksi.

"Älä nyt takerru jokaiseen sanaan, Tammilehto", se ärähti. "En mä tiedä siitä äijästä yhtään enempää kuin säkään."

Nyökkäsin ja keskitin katseeni sitten olohuoneen ikkunoihin. Sisällä oli vielä muutamia vieraita, äidin ystäviä ja muutama kaukainen sukulainen, jotka olivat kai jäämässä yläkerran vierashuoneeseen yöksi. Isä oli kadonnut melkein heti Luukaksen lähdön jälkeen, enkä tiennyt minne se oli mennyt. Mummon ja papan luokseko?