Taivaanrannan kyyneleet

5. Benjamin

Aurinko oli lämmittänyt läheisen puiston metalliset kuntoiluvälineet melkein polttavan kuumiksi. Mä en olisi halunnut kuntoilla siinä, kaikkien katseiden alla, mutta en keksinyt muutakaan tekemistä.

Luukas oli suuttunut mulle, enkä mä osannut pyytää siltä anteeksi. Se oli ollut niin etäisen oloinen lähtiessään mun luotani, etten tiennyt saisinko siihen minkäänlaista kontaktia.

Äidin luokse mä en menisi enää takaisin, sillä se hössötti vain ylioppilasjuhlista ja varmaan pakottaisi mut suunnittelemaan sinne vähintään kolmen ruokalajin menun.

Musta tuntui, ettei mulla ollut enää edes kavereita, kun lakkasin pelaamasta lätkää. Kaikki olivat kääntäneet selkänsä sillä samalla hetkellä, kun mä olin raaputtanut nimitarraa irti oman lokeroni ovesta.

Hyppäsin korkeaan tankoon roikkumaan ja hetken keskityin vain kämmenissäni tuntuvaan poltteeseen ja siihen, että saisin hengityksen kulkemaan tasaisesti. Sitten aloin vetää leukoja.

Keskityin koutsin opettamaan laskutekniikkaan, ylös yksi alas ylös kaksi alas, ja suljin silmäni.

Kesäkuinen päivä oli seisahtunut, enkä kuullut korvissani kuin oman hengitykseni. Ja askeleet.

Avasin silmäni lopettamatta sarjaani ja alas tullessani tajusin tuijottavani suoraan poliisia silmiin. "Ai moi."

Poliisi oli ehkä viisissäkymmenissä oleva mies, joka nyökkäsi työparilleen. Hypähdin alas hiekalle ja pyyhin kämmeniäni sinisten shortsien lahkeisiin. Poliisi katseli touhua, kunnes huokaisi jotenkin hirvittävän kyllästyneen oloisena.

"Benjamin Tammilehto, eikö?" mies sanahti ja nyökkäsi hitaasti, kun olin vastannut myöntävästi.

Miehen työpari oli silmälasipäinen nainen, joka puhui jotain radiopuhelimeensa. En ymmärtänyt yhtään miksi ne vain seisoivat siinä ja tuijottivat. Olinko ajanut huomaamatta ylinopeutta tai päin punaisia kaupungin ainoissa liikennevaloissa?

"Benjamin, teidät on pidätetty epäiltynä osallisuudestanne valmentaja Petteri Virtasen katoamiseen", mies sanoi virallisella äänellä ja käänsi minut ranteista selin itseään vasten. "Kaikkea, mitä sanotte, voidaan käyttää teitä vastaan."

Mun teki mieli nauraa. Tämän oli pakko olla piilokamera. Joku vitun huono läppä, jonka joku katkeroitunut joukkuekaveri oli järjestänyt saadakseen mut pelkäämään.

"Mitä helvettiä?" ärähdin, kun poliisi lähti taluttamaan minua kohti syrjempään parkkeerattua autoa. "Miten niin koutsi on kadonnut? Mihin se muka ois lähteny kesken—"

"Muista mitä sanoin", mies sanahti ja tiukensi otettaan ranteistani. "Kaikkea, mitä sanotte, voidaan käyttää teitä vastaan."

"Oikeesti, vittu, päästä irti nyt!"

"Haluatko, että laitan sinut rautoihin?" mies ärähti korvani juuressa ja ajattelin, että ehkä oli parempi totella.

Sitten se sulloi mut toista kertaa elämäni aikana poliisiautoon ja valuin istumaan. Ovet lyötiin nenäni edestä kiinni ja jäin kuuntelemaan pelkkää hiljaisuutta.

x

Poliisiaseman kulahtaneisuus oli tuttua edelliseltä kerralta, jolloin olin istunut aseman punaisilla penkeillä odottamassa äitiä. Nyt poliisit eivät olleet soittaneet äidille, vaan ohjasivat mut suoraan pelkistettyyn huoneeseen, jonka kirkkaat kattolamput saivat silmäni särkemään.

Mut ohjattiin pöydän toiselle puolelle istumaan, ja mua pyydettiin pitämään kädet koko ajan näkyvillä. Sain olla ilman käsirautoja, vaikka olin niiden mielestä ilmeisesti rikollinen.