Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - Yksi heistä

Luvun päähenkilöt:
Riemu Heikkilä (8v), Ilo Heikkilä (7v), Onni Heikkilä (11v), Moona Heikkilä (äiti), Jouni Heikkilä (isä)

Äiti huusi. Isä huusi. Onni huusi. Ilosta. Taas kerran Ilosta.

Minä ja Ilo puolestamme istuttiin meidän vaatehuoneen lattialla, Ilo hiljaa nyyhkien minun kainalossani meidän kuunnellessa sitä, kuinka isä ja äiti riitelivät taas kerran, Onninkin osallistuessa niiden riitaan, haukkuen isän tavoin Iloa ja äitiä. Taas kerran.. Minä sen sijaan yritin pitää pienen veljeni taas kerran  poissa niiden riidan keskeltä, ja turvassa. Mulla ja Ilolla oli vain vuosi ikäeroa, mutta Ilo oli silti mua PALJON pienempi ja sirompi. Se oli perinyt äidin hoikan varren. Minä ja Onni taas isän selvästi rotevamman. Ilo oli todellakin PIKKUveljeni..

"Arvaa hävettääkö mua, kun mun poika on sellainen friikki????!"  isä ärjäisi olohuoneessa niin, että Ilo vieressäni säpsähti, painaen tummanruskeatukkaisen päänsä tiiviimmin rintaani vasten. Mä vilkaisin sitä ruskeilla silmilläni. Se oli puristanut omat sinivihreänsä tiukasti kiinni ja tärisi hienoisesti. Voi pikkuveljeni..

"Kehtaatkin puhua lapsestasi tuolla tavoin!"  äiti puolusti Iloa yhtä raivoisasti kuin aina. Äiti oli kuin se kuuluisa karhuemo, joka suojeli pentujaan, jopa puolet suuremmalta ja vahvemmalta isäkarhulta. Välittämättä siitä luonnonlaista, että mies oli perheen ehdoton pää, jota vastaan ei saanut nousta. Miehet olivat vahvempia ja sen vuoksi vallankahvassa, eikä naisilla ollut oikeutta sanoa vastaan. Äiti sanoi silti, eikä isä tykännyt siitä, ei niin yhtään. Kuten ei siitäkään, että yksi sen pojista, se kainalossani oleva, oli melko tyttömäinen. Onneksi isä ei tiennyt sentään siitä, minkä mä olin kuullut tänään. Siitä, mistä en oikein tiennyt, mitä ajatella. Siitä, ettei Ilo kokenut olevansa poika, vaikka oli sellainen. Se oli jotenkin.. luonnotonta ja epänormaalia. "Antaisit hänen olla sellainen millainen hän on!"

"Mä en todellakaan suostu siihen, että poikani on tuollainen.. tuollainen.. friikki transu! Mä en todellakaan hyväksy sellaista! Ilo on POIKA, ja sillä selvä! Hänen on aika käyttäytyä ja pukeutua kuten pojat käyttäytyvät ja pukeutuvat! Nyt loppuu ne kaikki typerät barbi- ja pukuleikit!"  isä raivosi äidille takaisin, sylkien sanat suustaan halveksuvina ja myrkyllisinä. Pystyin melkein kuvittelemaan, kuinka sylki suorastaan lensi isän suusta sen huutaessa äidille.

"Oonko.. oonko mä oikeesti.. friikki?" Ilo kähähti rintaani vasten, mun vain istuessa hetken aloillani tyhjyyteen tuijottaen, kun en tiennyt mitä sanoa.

"Mä en.. en tiedä", mä vastasin lopulta hiljaa. Mä en tosiaan tiennyt mitä ajatella tästä kaikesta. Olin ihan pirun hämmentynyt. Tää - tai oikeastaan ILO - oli vastoin kaikkea sitä, mitä isä oli aina opettanut. Tää oli vastoin sitä, mitä olin oppinut koko elämäni aikana, esimerkiksi koulussakin. Oli tyttöjä ja poikia. Ei siltä väliltä tai ei mitään. Me oltiin poikia. Ilo oli poika. POIKA POIKA POIKA. Mutta se ei kokenut niin, enkä mä tiennyt mitä ajatella siitä. En tiennyt mitä ajatella siitä, ettei veljeni kokenut olevansa kumpikaan, ei tyttö taikka poika. En tiennyt mitä ajatella siitä, että veljeni oli.. kummajainen. Luonnoton, epänormaali kummajainen.

Mutta kaikesta huolimatta se oli mun veli. Se oli silti edelleen Ilo. Pikkuveljeni, joka oli silmäteräni.

"Vihaatko sinäkin mua nyt, kuten Onni ja isä.." Ilo kuiskasi mulle uuden kysymyksen lähes kuulumattomalla äänellä, enkä mä taaskaan pystynyt vastaamaan sille heti.

"TÄÄ ON SUN SYYTÄS!! SÄ OOT TEHNYT POJASTAS TUOLLAISEN FRIIKIN TRANSUN!!"  kajahti jälleen isän ääni, meidän molempien säpsähtäessä tällä kertaa, kun se karjaisi niin hiton kovaa. Jäin säpsähdykseni jälkeen tuijottamaan taas tyhjyyteen samalla, kun silittelin ajatuksiini vaipuneena lohduttavasti pikkuveljeni käsivartta. Oliko tää oikeesti äidin syytä?  Olisko Ilo ilman äitiä normaali..? Olinhan mä toki itsekin kuullut tänään salakuunnellessani äidin ja Ilon keskustelua, kuinka Ilo oli sanonut, että oli äidin 'ansiosta' sellainen kuin oli..