Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - Päivä, jolloin kaikki sortui

--------------------------------------
Sisältövaroitus: perheväkivaltaa ja homofobiaa sekä runsasta kiroilua. Ei varmaan sovi kaikkein herkimmille!
--------------------------------------

Luvun päähenkilöt:
Riemu Heikkilä (15v), Aapo Koski (15v), Onni Heikkilä (18v), Jouni Heikkilä (isä)

Aapo niiskutti kainalossani, itkien vuolaasti. Minunkin poskillani oli kyyneleitä, enkä edes peitellyt niitä. En peitellyt koskaan Aapon kanssa. 

Olimme olleet nyt yhdessä kolmisen kuukautta. Ja jouduin jo hyvästelemään Aapon.

Aapon isä oli menettänyt työnsä puolisen vuotta sitten, etsien siitä lähtien töitä täältä Lieksasta. Ihan turhaan, ei täällä ollut sellaisia. Ei lähikaupungeissakaan. Aapon isä oli muuttunut koko ajan epätoivoisemmaksi, ahdistuneemmaksi ja masentuneemmaksi työttömyytensä takia, niiden eläessä loppuajasta suurinpiirtein kädestä suuhun, kun niiden rahat alkoivat olla ihan finito. Työttömänä eläminen ei selvästikään ollut helppoa, vielä vähemmän perheellisenä sellaisena. Yhdet tulot eivät nyky-yhteiskunnassa riittäneet mihinkään, varsinkaan velkojen kanssa, ja jos se työssäkäyvä puoliso oli vieläpä kehnopalkkaisessa työssä, kuten Aapon äiti valitettavasti oli.

Eivätkä asunnotkaan menneet täällä oikein kaupaksi, Lieksa kun oli naapurinsa Nurmeksen tavoin kuoleva kaupunki, mikä tarkoitti sitä, että Aapo perheineen ei sais kodistaan edes omiaan kai takaisin eivätkä velkojaan kuitattua, vaikka saisivatkin kotinsa lopulta myydyksi. Niiden täytyis kai myydä se melko kovalla tappiolla, jos aikoisivat päästä siitä eroon. Mikä puolestaan tarkoitti sitä, että ilman Aapon isän töitä ne olis velkaloukussa, josta eivät pääsisi ulos..

Lopulta, noin kuukausi sitten, Aapon isä oli saanut vihdoinkin työtarjouksen. Melko rahakkaankin, luojan kiitos. Muttei kuitenkaan täältä, vaan Inarista, josta oli alunperin kotoisin. Senkin se sai suhteilla.

Joten nyt ne sitten muuttais sinne huitsinkuuseen. Huomenna. Kuukauden armonaikamme oli nyt ohi ja Aapo lähtis huomenna.

Jonka vuoksi olimme viettäneet tän päivän tiiviisti kahdestaan, itkien. Ja pussaillen. Itkien ja pussaillen, itkien ja pussaillen, itkien ja pussaillen. Parhaillaan istuimme eräällä syrjäisellä laiturilla, jolla ei koskaan käynyt kukaan. Olin kaivertanut sen pintaan R sydän A, tunnustaen samalla rakkauteni Aapolle. Tunsin jotain hyvin suurta Aapoa kohtaan. Rakastin Aapoa. Se oli ensirakkauteni. Ja mua sattui niin pirusti menettää se..

Tai en mä sitä menettänytmenettänyt. Aioimme välimatkasta huolimatta yrittää pysyä yhdessä. Tai emme vain yrittäisi, vaan olimme luvanneet, että PYSYISIMME yhdessä. Pitäisimme aina yhteyttä ja pysyisimme IKUISESTI yhdessä. Helvetillisestä välimatkastamme huolimatta. Emme antaisi sen erottaa meitä.

Mutta tottakai mua sattui menettää Aapon läheisyys. Tottakai mua sattui se, että jatkossa me ei voitais olla enää toistemme lähellä, eikä voitais suudella toisiamme tai halata toisiamme. Sen menettäminen teki oikeesti hyvin, HYVIN kipeää..

Kyynelvirta poskillani vain kasvoi. Nyyhkäisin hiljaa ja painoin kädet kasvoilleni, tuntien heti Aapon käden kiertyvän tiukemmin alaselälleni ja pään painuvan olkapäälleni.

"Voi rakas.." Aapo lausahti käheästi, silitellen samalla alaselkääni lohduttavasti. Hitto mua oikeesti sattuis menettää tää. Aapon läheisyys. Sen niin, niiiiin lohduttava ja sydäntä lämmittävä läheisyys.. "Mua sattuu nähdä sun itkevän noin.. Anteeks, kun mä itketän sua noin.. Anteeks, kun mä joudun lähtee.." Aapo kähisi mulle oman itkunsa tukahduttamana, jatkaen sitten kuitenkin hymyä äänessään ja ihan mahdottoman lämpimästi: "Mutta hitto mä oon ylpee susta, kun sä oot oppinut näyttää tunteitas."