Niin hiton onnelliset veljekset

Onni - Yksin

Luvun päähenkilöt:
Onni Heikkilä (18v)

Käännyin katsomaan asemalla olevaa junaa vasta, kun se lähti liikkeelle, jääden katselemaan hammasta purren sen perään. Sen junan, jonka kyydissä istui Remu. Remu, joka loittoni hetki hetkeltä kauemmas minusta.

Nyt mä olin sitten yksin.

Mun oli pakko tehdä tämä, eikö niin? Mun oli pakko karkottaa Remu luotani, jotta se olisi turvassa, eikö niin?

Mutta nyt mä olin sitten yksin.

Putosin polvilleni siihen autoni viereen ja henkäisin tukahtuneesti, näkökenttäni alkaessa sumentua silmiini pakkautuvien kyynelten vuoksi, joiden takia loittonevan junan takavalot näyttivät silmissäni enää vain epäselviltä tähtösiltä jossain kaukana avaruudessa. Aloin purra hampaitani yhteen niin vimmatusti että niihin sattui, mutta silmissäni polttelevat kyyneleet eivät silti totelleet mua, vaan alkoivat tippua yksi kerrallaan poskilleni samaan aikaan, kun rintaani puristi niin julmetusti.

Olin nyt yksin.

Yksin.

Yksin.

Yksin.

Henkäisin uudestaan kuin kivusta, tai nyyhkäisy se taisi olla, pudottaen samalla katseeni maahan. Kyyneleet alkoivat virrata koko ajan nopeampaa tahtia kasvoilleni, vaikka miten yritin saada niiden virtaa loppumaan.

Älä itke. Älä itke. Älä itke. Pojat ei itke.

Mutta mä itkin.

Koska olin nyt yksin.

Ihan yksin.

Yksin. Yksin. Yksin.

Nyt mulla oli enää vain isä. Jota sitäkään mulla ei todellisuudessa ollut. Jos isä saisi tietää mun auttaneen Remua tai itkeneen näin, sekin hylkäisi minut. Isä hyväksyi vain kunnon pojat. Eikä kunnon pojat itke tai suojele homoja. Kunnon pojat on kovia kuin kivi. Kunnon pojat ei näytä tunteitaan. Kunnon pojat on aggressiivisia alfauroksia, kukkoja tunkiolla. Kunnon pojat vihaa homoja, transuja, feministejä ja muita sellaisia kuvottavia luonnonoikkuja. Kunnon pojat hakkaa homot, eivät auta niitä pakoon.

Mä en tainnut olla kunnon poika. Mä en tainnut olla sittenkään isäni poika.

Mä olin yksin.

Kohotin kyyneleisen katseeni takaisin junarataan, jolta Remun.. ei, RIEMUN, juna oli lähtenyt jo ajat sitten. Katselin rataa ja aseman laituria hetken kyyneleideni läpi hiljaa niiskuttaen, ja kohotin sitten leukani pystyyn, nousin selkä suorana seisomaan ja pyyhin kyyneleiden raidoittamat poskeni kuiviksi kasvot vakavina ja jälleen kovettuneina.

Selvä. Olin nyt yksin. Olkoon niin. Pääasia, että pikkuveljeni oli nyt turvassa, kaukana isästä. Hyvä vain, että Riemukin oli lähtenyt.

Niin. Kaikki lähtivät yksitellen pois isän lähettyviltä, karkuun  isää. Ensin olivat lähteneet äiti ja Ilo, nyt Riemu.

Seuraavaksi lähtisin minä. Mä rupeaisin etsimään omaa kämppää VÄLITTÖMÄSTI, ja muuttaisin pois isän luota niin pian kuin pystyisin. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että olisin vielä enemmän yksin, niin parempi niin, kuin isän kanssa. Olisin mieluummin jatkossa yksin, ihan yksin, kuin isän kanssa enää hetkeäkään kauempaa.

Olin alkanut viime aikoina ymmärtää, että kaikki pakenivat isän luota ihan syystä. Isä oli se hirviö meidän perheessä, ei muu perheeni. Ei friikkisirkuksen jäsenet, vaan isä, itse Tirehtööri. Friikkisirkuksen jäsenet ehkä vaikuttivat pelottavilta hirviöiltä, niiltä, jotka vetäisivät muitakin pimeyteen, mutta tosiasiassa isä oli se, joka teki niin.

Ja mä olisin mieluummin yksin, ihan yksin, kuin antaisin isän enää vetää minua pimeyteensä. Nyt mulla ei ollut enää syytä jäädäkään, kun Riemukin oli lähtenyt.

Jättäen minut yksin, ihan yksin sen hirviön kanssa, jota isäksemmekin kutsuttiin.