Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - Mystery man

Luvun päähenkilöt:
Riemu Kangas (16v)

Olin asunut nyt äidin luona vähän alle vuoden, ja olin rämpinyt yläasteen loppuun Tampereella melko yksinäisissä merkeissä. Tai no, olin mä saanut muutamia kavereita, mutten oikein sellaisia, jotka olisin kokenut erityisen läheisiksi. Läheisiksi kuten Aapo. No, kukaan tuskin pystyis olemaan niin läheinen ja pääsemään valtavien muurieni ohi yhtä nopeasti kuin se oli livahtanut..

Mutta en jokatapauksessa ollut kokenut Tampereella saamiani kavereita kovin läheisiksi. Olin kyllä hengaillut niiden kaa, mutta siinä se. Murheitteni ja muiden sellaisten kanssa olin ollut täysin yksin, kun en ollut kokenut ketään kavereistani sellaisiksi, joille olisin pystynyt avautumaankin ja puhumaan murheistani. Tai asioistani ylipäätään. Luottamukseni saavuttaminen vei aikaa - muilta kuin Aapolta - eikä sellaista valitettavasti ollut, koska kaikki joihin mä olin ysillä tutustunut, olivat päättäneet mennä amikseen ja mä puolestani aioin lukioon. Joten.. olis tuntunut turhalta avautua kenellekään, jonka joutuisin kuitenkin pian hyvästelemään. En nimittäin uskonut, että olisin ysin jälkeen enää kovinkaan paljon yhteyksissä kenenkään niiden kaa. Ei kukaan niistä ollut koskaan tuntunut hengenheimolaiseltani..

Huoh.. No, lukio alkaisi viikon päästä. Ehkä mä saisin sieltä pysyvämpiä ystäviä. LÄHEISEMPIÄ ystäviä. Ihmisiä, joille puhua. Hengenheimolaisia.

Ja mikäs hätä tässä oli, täällä mulla oli sentään äiti, Ilo ja Toivo, joille puhua. Lieksassa mulla oli ollut VAIN Aapo. Että oli mun asiat täällä himpun verran paremmin kuin Lieksassa. Ei mua katsottu mitenkään kieroonkaan täällä samalla tavalla kuin Lieksassa, vaikka mulla olis ollut pinkki paita tai kun loistin köksän tunneilla tai vaikka olisin tirauttanut pari kyyneltäkin vedettyäni lipat pyörällä, kun se sattui niin saamaristi. Tai jos mulla oli vaikka sateenkaaripinssi kiinni repussani, jolla yritin vihjata seksuaalisuudestanikin muille ilman, että sanoisin sitä ääneen. Lieksassa mä olisin jo saanut turpaani sen pinssin takia.. Mutta täällä erilaisuus kukoisti ihan eri tavalla kuin Lieksassa. Ja sen annettiinkin kukoistaa. Toki ainahan joukkoon mahtui idioottejakin, mutta aika harva hyppi kuitenkaan mun nenille. Kiitos isäni ruumiinrakenteen varmaankin.

Joo, sitä ihmistä en tämän enempää haluakaan muistella.

Pudistelin itsekseni päätäni ja jatkoin voppailua kohti Duoa - joka oli siis kauppakeskus Tampereen Hervannassa - jolta olin luvannut käydä hakemassa äidin paketin ja ostamassa maitoa, leipää ja granolaa, jonka piti olla vieläpä nimenomaan erästä tiettyä granolaa. 5-vuotias pikkuvelipuoleni Auvo oli HYVIN tarkka siitä. Se ei syönyt mitään muuta  granolaa kuin sitä yhtä tiettyä. Joten olin joutunut lähtemään kauppaan äidin lähettämän kuvan kanssa, jotta ostaisin VARMASTI oikeaa granolaa. Vaikka eipä se vääräkään jäisi meillä syömättä, kyllä mä tai Toivo popsittais se suihimme. Mutta Auvo vain hermostuis ihan hiton pahasti, jos se ei sais "grannaansa", joten.. tän piti mennä kerralla oikein tai saisin huutia.

Heh. Auvo oli kyllä mainio. Ihana vesseli.. Koko uusperheeni oli ihana. Ilo oli edelleen silmäteräni, ja vaikka me oltiin oltu vuosia erossa, olimme taas kuin paita ja peppu. Hyvin läheisiä keskenämme. Äitikin oli mulle hyvin, HYVIN läheinen, toisin kuin ennen, kun olin pitänyt sen vähän kaukana itsestäni isän takia. Kaikesta huolimatta äiti oli kuitenkin ottanut minut silloin vajaa vuosi sitten avosylin vastaan kuin en olis koskaan poissa sen sylistä ollutkaan, ja jutellut mun kaa heti ekoina päivinä kaikesta, ollen mulle läsnä aina kun sitä tarvitsin. Ja Aino, Auvo ja Toivo.. Aino - joka oli siis Toivon tytär - oli ihan huippu, Auvo oli ihana pikkuvelipuoleni, joka sekin oli Ilon tavoin silmäteräni, ja Toivo oli paras isäpuoli, jonka kukaan pystyi itselleen toivomaan. Oikeesti. Se otti minutkin heti avosylin vastaan, kuin olisin ollut sen oma kadoksissa ollut poika. Pakko sanoa, että Toivo oli ollut mulle ihan äärettömän tärkeä korjaava kokemus isän jälkeen. Hitto, koko tää uusperheeni oli ollut korjaava kokemus kaiken jälkeen.. Uusperheeni avulla mä voisin ehkä eheytyä vielä joskus.

"Ellu, oota meitä!!!" mä kuulin yhtäkkiä huudahduksen Duon suunnalta, väistäen ensin yhtä huppupäistä ja sitten kolmea muuta suurinpiirtein ikäistäni poikaa, jotka juoksivat ohitseni nauraa käkättäen, Duon vartijan juostessa niiden perään. Jäin hetkeksi katselemaan niiden loittonevia selkiä. Jaahas, mitähän lie rakkareita ne nuokin olivat..

"Ootsä ok, eihän ne törmänneet suhun?" kysyi yllättäen mulle tuntematon ääni, mun kääntyessä katsomaan kysymyksen esittänyttä jätkää hätkähtäen. Sen nähdessäni hätkähdin vielä uudemmankin kerran. Edessäni, kaupan ovien luona, seisoi upein näkemäni jätkä ikinä. Se oli ehkä ikäiseni, kuten aiemmatkin pojat, ja sillä oli timmi kroppa, tummanruskeat silmät, musta lyhyt tukka ja tummempi, vähän sellainen karamellin värinen iho. Oh God se oli hyvännäköinen.

Wow wow wow, miks mä ajattelin tuollaista??? Minähän seurustelin. En mä sais ajatella kenestäkään tälleen, mä olin varattu. Ja rakastin Aapoa.

Vai enkö mä enää rakastanut Aapoa, jos ajattelin jostakusta muusta tällä tavoin? Oliko tää lähes vuoden kestänyt etäsuhde alkanut vaatia veronsa ja tunteeni Aapoa kohtaan lakastua välissämme olevan etäisyyden takia..?

"E-ei, mä ehdin väistää", mä vastasin sille tuntemattomalle jätkälle häkeltyneenä ja punaistuin pienesti kun tajusin, kuinka kauan mulla oli kestänyt vastata sille jotain. Olin vain töllöttänyt sitä hyvän tovin sanomatta yhtään mitään.

"No hyvä", se jätkä totesi lämpimästi hymyillen, ennen kuin se käveli itse ohitseni edellisiä poikia rauhallisemmin ja lähti astelemaan rennoin askelin Etelä-Hervannan suuntaan. Sillä suunnalla mekin nykyisin asuttiin. Olimme asuneet alunperin Pohjois-Hervannassa, mutta kun mä olin muuttanut äidille, olimme muuttaneet isompaan omakotitaloon Etelä-Hervantaan. Uusi kotimme oli aivan mahtava. Meillä jokaisella veljeksellä oli oma, hyvänkokoinen huone, ja mikä parasta, mun ja Ilon huoneet oli vierekkäin! Joskin olin kyllä kateellinen Ilon huoneen vaatehuoneesta, ihan epää että sillä oli sellainen ja mulla vain tyhmät kaapistot, murrrr.. No ei tosissaan. Ilo kyllä laittautuikin aina mua kauemmin ja valikoi vaatteensa tarkemmin, joten se vaatehuone sopi sille kuin nakutettu. Se vois varmaan suunnilleen asua siellä.

Mä vilkaisin vielä sen kohtaamani mystery manin perään, katsellen hetken sen rentoa astelua kohti Etelä-Hervantaa, ennen kuin käännyin itse takas kaupan puoleen ja marssin sisälle Duoon, huokaisten samalla hiljaa. Toivottavasti mä en tapais tota mystery mania enää ikinä. Ja samaan aikaan mä toivoin, että tapaisin, koska se oli ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan UPEA. Kuuma kuin kiuas, syötävän söpö, supersymppis ja kaikkea muuta ultimaattisen upeaa. Suorastaan unelmieni mies. Täysin mun tyyppiä.

Oh God Riemu, jotain rajaa. Sä seurustelet. Miten sä edes voit ajatella toisesta tuolla tavoin, kun sä seurustelet onnellisesti???

Vai enkö mä oikeesti enää ollutkaan onnellinen Aapon kaa..? Tottahan se oli, että tää välimatka oli alkanut hieman painaa..

Hiton mystery man, joka oli sotkenut ajatukseni ja tunteeni ihan täydellisesti.