Ilo - Toivo

45 8 2
                                    

Luvun päähenkilöt:
Ilo Kangas (9v), Moona Kangas (äiti)


Siitä lähtien, kun isä heitti minut ja äidin pihalle kodistamme, kaikki oli toisin. Siitä lähtien olin ihan yksin. Tai oli mulla äiti, muttei ketään muuta enää. Olin menettänyt isoveljeni Riemun, joka oli ollut aina tukenani. Ainoana kaikista äidin lisäksi..

Emme enää juurikaan nähneet Riemua, Onnia ja isää sen jälkeen, kun isän ja äidin erosta tuli virallista, ja isästä tuli Riemun ja Onnin huoltaja ja äidistä mun. Silloin perheemme hajoamisestakin tuli virallista, sillä sen jälkeen emme kantaneet enää edes samaa sukunimeä, vaan olimme kuin kaksi eri perhettä omine sukuniminemme. Mä ja äiti nimittäin otettiin niiden erottua äidin tyttönimi, eli Kangas, sukunimeksemme, ja veljeni säilyttivät isän sukunimen, joten isän ja äidin eron virallistuttua meistä tuli kaksi erillistä perhettä, Kankaat ja Heikkilät..

Perheemme hajottua kahtia näin veljiäni enää vain koulussa, ja silloinkin vain ohimennen. Kumpikaan ei tullut enää edes juttelee mulle. Onni ei edes katsonut mua päin, kuin mua ei edes olis. Riemun mä sain välillä kiinni katseista, jotka olivat haikeita ja kipeitä, mutta ei sekään enää lähestynyt mua. Sekin katsoi päivä päivältä vähemmän mua päin. Sekin hylkäsi minut lopulta ihan kokonaan. Siitäkin tuli isän ja Onnin kopio, joka katsoi mun läpi. Ei kuitenkaan sentään alaspäin, kuten Onni ja isä..

Kun äidin ja isän erosta oli kulunut kaksi vuotta, musta tuntui, kuin mulla ei enää edes olis veljiä. OLLENKAAN. Tuntui, kuin olisin perheeni ainoa lapsi. Tuntui, kuin mulla olis oikeasti enää vain äiti. Ja niinhän mulla olikin, sillä olin koulussakin edelleen ihan yksin. Kaikki kummeksui ja kartteli mua, kun olin.. outo. Olin myös joutunut kiusaajien silmätikuksi omituisuuteni takia. Eivätkä lapset olleet ainoita, jotka olivat mulle ilkeitä, vaan aikuisetkin olivat. Aikuisetkin saattoivat tyyliin vaihtaa puolta, jos mä tulin niitä vastaan kadulla. Aikuisetkin katsoivat mua pahasti muiden lasten tavoin, ja kaihtoivat mua. Aikuisetkin kuiskailivat selkäni takana, haukkuen mua mm. friikiksi, kummajaiseksi ja kammottavaksi transuksi, kun en kokenut olevani poika, vaikka sellainen olinkin. Hitto vaan ihmiset oli tyhmiä. Ja julmia..

Tuntui, että kaikki meni vain pieleen ja elämä oli suoraan sanottuna ihan paskaa. Aloin vihata Lieksaa ja kaikkia sen ihmisiä, vaikken olisi halunnut. En mä ollut oikeasti sellainen, mutta kaikki Lieksassa kokemani vääryydet alkoivat mustuttaa sydäntäni ja pimentää sieluani. Oloni alkoi muuttua pikkuhiljaa jo melkoisen toivottomaksi, ja vaikka olinkin vasta 9-vuotias, elämäniloni ja -haluni olivat kadoksissa. Ihan tipotiessään.

Mutta sitten koitti se päivä, kun äiti kertoi tavanneensa uuden miehen. Netissä. Ja kelatkaa, sen miehen nimi oli Toivo.

"Et oo tosissas, onks sen nimi oikeesti Toivo??" mä henkäisin, kun äiti kertoi siitä tamperelaisesta miehestä, jonka kanssa oli kuulemma jutellut jo viimeisen vuoden ajan netissä, ja kolmisen kuukautta sitten ne oli alkaneet lopulta seurustella. Ne oli tutustuneet alunperin toisiinsa jossain Facebookin vertaistukiryhmässä, joka oli tarkoitettu eronneille. Toivo oli kuulemma tuntunut heti sielunkumppanilta äidistä.

"Kyllä", mua vastapäätä istuva äiti nauroi ihanan kevyenkuuloisesti ja tarttui kiinni käsiini, katsoen mua ruskeilla silmillään omiin sinivihreisiini. "Ja Toivo tahtois, että me muutettais sinne. Tampereelle. Hänen luokseen. Sinä ja minä", äiti kertoi suurinpiirtein silmät rakkaudesta tuikkien, jatkaen sitten vielä hiljaisella, mutta yhtä kaikki silkkaa rakkautta ja lämpöä huokuvalla äänellä: "Toivo.. Toivo toi mulle toivoa paremmasta kaikkein pimeimmällä hetkellä. Oli valonsäde kaiken pimeyden keskellä. Huomisen uusi aurinko, joka toi valoa elämääni. Musta tuntui, heti alusta asti, että meidän oli määrä kohdata. Että tää on kohtaloa. Se, että hänen nimensäkin on Toivo, oli mulle merkki joltain ylemmältä voimalta, että oli vielä toivoa paremmasta. Että Toivo  voisi antaa meille toivoa, ja muuttaa kaiken paremmaksi. Se toi toivoa, että kaikki vois olla vielä paremmin. Äh, en mä osaa selittää tätä, mutta.. kuten sanoin, Toivo tuntuu sielunkumppanilta, ja mä ajattelen, että meille molemmille, sekä sulle että mulle, vois tehdä hyvää muuttaa pois täältä. Ehkä meidän olis hyvä ottaa tää uskonloikka ja suunnata kohti valoa. Kohti Toivoa.."

"Aika kornisti sanottu, äiti", mä naurahdin, saaden äidinkin nauramaan, mutta sitten me molemmat vakavoiduttiin, katsellen vain toisiamme hiljaa. Mä pureskelin äidin sanoja hetken. Olihan niissä totuudensiemen. Mä vihasin itsekin Lieksaa ja lieksalaisia, mutta silti mua pelotti muuttaa pois täältä, varsinkaan niin kauas. Enkä mä olis halunnut jättää Riemua taakseni.. Mutta sitten toisaalta, en mä halunnut seisoa äidinkään onnen tiellä. Ehkä meidän pitäis tosiaan ottaa tää uskonloikka. Ehkä mä olisin vähemmän yksinäinen Tampereella. Ehkä siellä kaikki olis paremmin. Ja enhän mä nyt tosiaan haluais seisoa äidin onnen tiellä, joten kai mun pitäis ihan vaikka senkin vuoksi antaa äidin raahata minut toiselle puolelle Suomea. Se Toivo tuntui kuitenkin tekevän äidin onnelliseksi. Antoi edes äidille toivoa.. "No kaipa me voitais suunnata kohti Toivoa, ja muuttaa Tampereelle.. Eikö Toivolla sitten ole lapsia? Entä jos ne lapset vihaa meitä? Kuten.. kuten isä ja Onni.. Ja ilmeisesti Riemukin.."

"Toivolla on tytär, joka asuu äitinsä kanssa. Toivo näkee tytärtään vain joka toinen viikonloppu, mikä on paljon harvemmin kuin hän itse tahtoisi.. Mutta jokatapauksessa; Toivon tytär Aino pitää minusta, olen jutellut hänen kanssaan, ja hän tykkää varmasti sustakin. Hän tahtoisi mielellään tavata sinut ja tutustua suhun", äiti tokaisi rohkaisevasti hymyillen, puristaen pienesti käsiänikin, joita se piteli yhä omissaan. Mä yritin vastata urheana äidin hymyyn, joskin se mun hymy oli kyllä melkoisen pieni.

"Okei.." mä hymähdin katsellen äitiä edelleen sen ruskeisiin lempeisiin silmiin se pieni hymy huulillani. Hymyni tosin hyytyi heti, kun muistin isoveljeni. Mä en oikeasti haluaisi joutua eroon Riemusta. Vaikka se ei enää nykyisin ollutkaan edes huomaavinaan mua, mutta.. se oli silti mun rakkaista rakkain veli.. "Entäs.. entäs Onni ja Riemu..?"

"Mä aion pyytää heitä lähtemään mukaamme. Vaikka heidän huoltajuutensa onkin isälläsi, ja vaikkeivat he tahdo nytkään tulla käymään luonani ja olla tekemisissä kanssamme, mutta.. mutta aion silti kysyä heiltä asiasta ja yritän silti saada heidät mukaamme. En tietenkään voi vain lähteä ja jättää heitä tänne.." äiti totesi itsekin vakavoituen, sen äänen särähtäessä lopuksi. Äidistäkin olis selvästi tuntunut pahalta joutua eroon kahdesta pojastaan. Vaikkeivat ne kaksi poikaa tosiaan tahtoneet nytkään käydä äidin luona ja olla tekemisissä meidän kanssa. Mikä johtui kyllä varmasti isästä.

"Okei", mä toistin, tällä kertaa ehkä hieman varmemmalla ja toiveikkaammalla äänellä. Ehkä olis toivoa siitäkin, että Riemu ja Onni lähtis meidän mukaan, pois Lieksan tukahduttavan pienistä piireistä ja isän ikeen alta. Riemu ainakin.. 'Toivossa on hyvä elää', sanoi lapamato. Mun täytyis nyt vain siis pitää lapamatona Toivostani kiinni kaikin voimin. Tai oikeastaan äidin täytyis. Ehe ehe. "Okei. Tehdään niinku susta tuntuu hyvältä. Annetaan Toivolle, Tampereelle ja uudelle huomiselle mahdollisuus. Jos se tekee sut onnelliseksi."

"Mä toivon, totisesti toivon, että se tekee sinutkin onnelliseksi, koska ilman sitä mä en ikimaailmassa edes harkitsis tätä.." äiti lausahti mulle hellästi ja silitti melko pitkäksi venähtänyttä tukkaani lämmin ja rakastava hymy kasvoillaan. Mä vastasin jälleen sen hymyyn, tällä kertaa hitusen isommin, ja jäin katselee äidin perään, kun se nousi vastapäiseltä paikalta keittiönpöydän äärestä ja lähti mitä levein hymy kasvoillaan makkariinsa soittaakseen Toivolle, että me tartuttais sen tarjoukseen. Omakin hymyni leveni äidin hymyn ja sen kasvoilta paistavan onnen voimasta.

Äidin se Toivo tuntui ainakin tekevän onnelliseksi, sillä en ollut pitkilleen nähnyt äidin hymyilevän noin leveästi ja onnellisesti. Tulin itsekin onnelliseksi siitä, että äiti oli onnellinen. Pitkästä aikaa. Oli oikeesti ihan valtavan ihanaa, että se Toivo toi äidin elämään valoa, sekä toivoa paremmasta huomisesta..

Ja niin hullua kuin se olikin, Toivo toi kyllä mullekin hitusen toivoa paremmasta. Tampere oli isompi kaupunki. Siellä mä voisin olla hyväksytty ja onnellinen, toisin kuin tässä pienessä tuppukylässä, jossa mua katsottiin vain kieroon, kun en sopinut heidän pikkuruisiin laatikoihinsa. Kun en sulautunut massaan ja ollut kuin muut. Tampereella se massa oli isompi ja siellä oli varmasti muitakin erilaisia. Muitakin mun kaltaisia. Ehkä mä sopisin siellä vihdoinkin edes johonkin ja löytäisin kaltaisiani..

'Toivossa on hyvä elää', sanoi lapamato.

Niin hiton onnelliset veljeksetWhere stories live. Discover now