Niin hiton onnelliset veljekset

Ilo - Voi tätä auvoista eloa

Luvun päähenkilöt:
Ilo Kangas (12v), Auvo Hartikainen (2v), Moona Hartikainen (äiti), Toivo Hartikainen (Auvon isä)

"Oletko varma että pärjäät?" äiti varmisteli minulta huoliryppy kulmiensa välissä, mun ähkäistessä pienesti, kun parantelin taaperoikäisen pikkuvelipuoleni asentoa sylissäni. Se alkoi painaa jo ihan kiitettävästi, vaikka sirorakenteinen olikin.

"Juu juu, menkää nyt vain viettää sitä hääpäivää", mä vakuuttelin. Tänään oli jo äidin ja Toivon toinen hääpäivä. Ne oli menneet naimisiin tasan 2 vuotta sitten, hieman sen jälkeen kun pikkuveljeni Auvo oli syntynyt. Nyt äitikin oli Hartikainen, kuten Toivo ja Auvo. Mä sen sijaan olin edelleen Kangas. Omasin siis eri sukunimen kuin muu perheeni, mutta tunsin silti kuuluvani kiinteästi tähän perheeseen. Toisin kuin edelliseen..

"Oletko nyt aivan varma?" äiti kysäisi minulta vähän hermostuneena. Sen oli selkeästi vaikeaa jättää minut ja Auvo keskenään, vaikka olin sentään jo 12-vuotias ja olin ennenkin hoitanut velipuoltani.

"Älä höösää, rakas. Kyllä Ilo pärjää. Auvo rakastaa isoveljeään ja tottelee sitä kiltisti, ja Ilo on tosi noheva, viisas ja nokkela. Se pärjää Auvon kanssa jopa paremmin kuin me, Ilo on kunnon taaperokuiskaaja", Toivo tokaisi äidille, kohdistaen sen jälkeen lempeiden sinisten silmiensä katseen muhun mulle lämpimästi hymyillen. Mä hymyilin Toivolle takaisin. Toivo oli ihan älyttömän kiva, oikeesti ihan huippu. Paras mahdollinen isäpuoli, rehellisesti sanottuna, ja mulle äärimmäisen tärkeä korjaava kokemus isän jälkeen. Toivo nimittäin hyväksyi minut juuri sellaisena  kuin olin, RAKASTI mua sellaisena kuin olin. Rakasti mua kuin omaa lastaan. "Eikä meillä mene kuin parisen tuntia. Ilo tietää, että kahden aikaan on Auvon välipala-aika, osaa vaihtaa vaipan tarvittaessa ja osaa viihdyttää Auvoa paremmin kuin me yhteensä. Ilo pärjää kyllä."

"Ilo paras", Auvokin kommentoi ja kietoi sirot kätensä mun kaulan ympärille, painaen samalla päänsä mun kaulakuoppaan. Sen isänsä kaltaiset, vaaleahkot ja aavistuksen kultaan vivahtavat ruskeat hiukset kutittivat mua hieman.

"Niih", mä sanahdin huvittuneena ja keskitin katseeni äitiin, joka katseli meitä kahta rakastavasti aina niin lämpimillä ruskeilla silmillään.

"Hyvä on, hyvä on", äiti lausahti nauraen ja asteli luoksemme, painaen suukon sekä mun että Auvon poskelle. "Soita Ilo HETI, jos tulee jotain."

"Juu juu, menkää nyt vain, hushushus", mä virkoin ja korostin sanojani vielä huiskuttavalla käsieleelläkin.

"Hushus", Auvokin komppas mua matkien, saaden äidin naurahtamaan vapautuneesti.

"Selvä, me mennään", äiti nauroi heleästi ja sujautti lopultakin jalkansa mustiin korkokenkiinsä lähteäkseen Toivon kanssa syömään hienoon ravintolaan hääpäivänsä kunniaksi. "Me tullaan ihan pian takaisin, mutta jos tulee jotain, niin soittele, Ilo. Ja naapurin Saija on tietoinen siitä, että olette täällä kahdestaan, joten jos tulee hätä, niin-"

"Niin soitan Saijalle ekana, että se juoksee hätiin. Juu juu äiti, relaa! Mä oon jo 12, en mikään pahainen pikkukakara enää. Mä kyllä pärjään Auvon kanssa pari tuntia", mä keskeytin äidin jo puuskahtaen ja pyöräytin silmiäni sen höösäykselle.

"Niih", Toivokin myötäili mua nauraen, painoi herrainhattunsa päähänsä ja tarrasi äidin käteen. "Tulehan armaani. Meidän mussukat pärjää kyllä. Relaa, kuten Ilo sen ilmaisi", Toivo totesi äidille kepeällä, vähän huvittuneella soinnilla, ja kääntyi sitten vielä vilkaisemaan mua ja Auvoa. "Me mennään nyt. Olette rakkaita. Puspus", Toivo hymähti meille rakastavasti ja lähti sen jälkeen kiskomaan äitiä kohti ulko-ovea, jotta se saisi oikeasti aikaiseksi lähteä. Mä nauroin hönteille vanhemmillemme ja vilkuttelin niille yhdessä Auvon kanssa.

Kun ulko-ovi painui lopulta vanhempiemme takana kiinni, mä käänsin sinivihreiden silmieni katseen edelleen sylissäni kannattelemaani Auvoon, Auvonkin keskittäessä ruskeiden, äidiltä perimiensä silmien katseen muhun. Silmien, jotka muistuttivat isoveljeni Riemun silmiä niin paljon, että se vihlaisi rintaani.

Mulla oli niin hirveä ikävä Riemua..

"Noniin, mitäs me tehtäis?" mä kysäisin Auvolta hieman käheästi, onnistumatta täysin häivyttämään kaihoa ja surua äänestäni. Auvo jäi tapittamaan mua taas niillä niin Riemun kaltaisilla ruskeilla silmillään suoraan sieluuni, mun tuntiessa kaipaukseni vain kasvavan ja kyynelten tulvahtavan silmiini. Se sai velipuoleni rypistämään kulmiaan ja kohottamaan pikkukätensä kasvoilleni.

"Ilolla paha mieli?" Auvo lausahti kysyvällä äänellä poskeani silitellen, arvatenkin siksi, että juuri siten äiti aina lohdutteli sitä, kun Auvolla oli paha mieli. Ottamalla Auvon syliinsä, tarjoamalla sille lämpöä ja läheisyyttä ja silittämällä Auvon pahan mielen pois.

"Eiii, ehei, ei ole", mä vakuuttelin lähes raakkuen ja pyyhkäisin nopeasti silmiäni, etteivät silmissäni kirvelevät kyynelkarpalot pääsis kasvoilleni asti. En halunnut huolestuttaa pikkuveljeäni, joka oli perinyt äidin empaattisen luonteen. Kuten oli perinyt Riemukin.. Tai niin mä olin luullut. "Ei mulla vois IKINÄ olla sun seurassa paha mieli, kun mulla on nääääääääin ihana pikkuveli, joka tekee elämästäni auvoista! Oiii tätä auvoista eloa!" mä hihkaisin tekoiloisesti ja laskin Auvon alas sylistäni, peitellen kipuni ja suruni visusti oikein kauniilla tekohymyllä. Onneksi Auvo ei vielä tunnistanut oikeaa ja feikkihymyä toisistaan. "Mutta hei, meillä olis vielä reilusti aikaa ennen välipalaa. Leikittäiskö jotain?"

"Joo", Auvo tuumasi ja lähti sitten juoksemaan kohti huonettaan ja siellä olevia leluja, napaten sieltä MEGASUUREN laatikollisen Mega Blokseja esille. "Tehdään ISO linna!"

"Tehdään vain", mä hymähdin ja lähdin astelee pikkuveljeni perässä sen huoneeseen.

"Kun linna valmis, leikitään ritaria ja prinsessaa! Auvo ritari, Ilo prinsessa!" Auvo suorastaan julisti tomerana ja alkoi kaivella pylly pystyssä Mega Bloks-laatikostaan linnanmuureihin sopivia palikoita, heitellen niitä vauhdikkaasti joka puolelle ympärilleen, jotta mä alkaisin kasata niistä linnaa leikkiämme varten.

"Joo.." mä hymähdin jälleen, tällä kertaa haikeasti, kasvoillani olevan hymynkin väristessä pahemman kerran, kun mieleni palasi ajassa taaksepäin omaan varhaislapsuuteeni ja sen leikkeihin. Muistot mun, Onnin ja Riemun ritarileikeistä alkoivat pyöriä päässäni, saaden minut jälleen kerran nielemään kipeää palaa kurkussani.

Elo Auvon kanssa oli oikeasti auvoisempaa kuin se oli koskaan ollut isoveljieni kanssa, tai muutoinkaan perheeni kanssa silloin, kun asuimme vielä Lieksassa, mutta kaipasin isoveljiäni silti. Erityisesti Riemua, joka oli ollut siihen kohtalokkaaseen päivään saakka, kun isä viskas minut ja äidin pihalle, aina puolellani. Riemu oli ollut kahdesta isoveljestäni mulle se läheisempi, paita mun pepulle ja majakka mun perävaunulle. Lopulta sekin oli kuitenkin hylännyt minut, jättäen mulle vain tän jäytävän kivun, jota sen kaipaaminen aiheutti. Tän kivun, jota Auvon seura hieman  helpotti. Kuten isänsä Toivo, Auvokin oli mulle korjaava kokemus, mitä veljiin tuli. Mutta kaipasin isoveljiäni silti.

Voi tätä haikean kipeää, auvoista eloa..