Niin hiton onnelliset veljekset

Onni - Isänsä pojat

Luvun päähenkilöt:
Onni Heikkilä (13v), Riemu Heikkilä (10v), Jouni Heikkilä (isä)

Me istuttiin taas olkkarissa, toistamassa niitä jokapäiväisiä oppejamme, jotka meidän piti painaa mieleemme. Jotka isä halusi upottaa syvälle meidän alitajuntaan saakka. Meidän koodiin. Erottamattomaksi osaksi meitä. Nää isän opit olivat alkaneet silloin, kun äiti ja isä erosivat. Kun isä viskas äidin ja Ilon pihalle. Silloin viha ja pimeys valtasivat isän sielun lopullisesti. Aiemmin äidin valo oli varmaan pitänyt ne loitolla, mutta nyt äiti oli poissa. Nyt isä valutti vihaansa ja pimeyttään meihinkin, kunnon poikiinsa, tehden meistä kaltaisiaan näillä opeillaan, jotka meidän piti muistaa. Näillä opeillaan, joilla se koodasi meihin kahteen vihaa muita kohtaan. Näillä opeillaan, joita vastaan ei saanut nousta.

Nyt me oltiin päästy isän lemppariosaan niitä sen oppeja. Niihin kaikkein tärkeimpiin oppeihin. Niihin, jotka se halusi hakata kaikkein syvimmälle kalloihimme.

"Mitä homot on?" isä kysyi meiltä JÄLLEEN KERRAN, varmaan tuhannetta kertaa elämämme aikana. Homot, transut ja muut sellaiset kuvotukset olivat niitä, joita meidän piti vihata kaikkein palavimmin. Naiset tulivat vasta hyvinä kakkosina. Ennen eroa isä ei ollut vihannut naisia, mutta ero äidistä oli rikkonut jotain isässä. Vaikka ei se kyllä siis aikaisemminkaan ollut suvainnut sitä, että esim. äiti oli vastustanut häntä, koska mies oli perheen ehdoton pää, jota piti totella..

"Etovia ja kuvottavia", mä ja Remu vastattiin isälle yhteen ääneen, joskin Remu lausui omat sanansa melkoisen apaattisesti.

"Mitä niille tehdään, jos kohtaa sellaisen?" isä tivasi seuraavaksi.

"Hakataan", me annettiin vastauksemme taas kuin yhdestä suusta, mun nostaessa volyymiani aavistuksen verran, ettei isä huomaisi, miten hiljaisella äänellä Remu puhui. Siitä ei hyvää seuraisi, jos isä huomais sen. Näissä 'oppituokioissa' piti olla läsnä ja mukana koko sydämellä ja sielulla, ei vain puolittain. Isä suuttuis ihan hitosti, jos se huomais, ettei Remu ollut ihan läsnä ja mukana tällä kertaa.

"Mitäs miehet ovat?" isä esitti seuraavan kysymyksensä tuima ilme kasvoillaan. Huomasin sen vilkaisevan Remua sinivihreillä silmillään ja kurtistavan ankarana kulmiaan. Hitto! Mä en sais antaa isän huomata Remun hiljaisuutta!

"Ehdottomia valtiaita, niin perheessä kuin muutoinkin", mä ja Remu vastattiin jälleen kuuliaisesti. Mä suurinpiirtein huusin omat sanani yrittäessäni peittää sillä Remun hiljaisuuden, pikkuveljeni äänen puolestaan haipuessa koko ajan vaimeammaksi. Nyt vuorostani mä vilkaisin sitä omilla sinivihreillä silmilläni, jotka olin isältämme perinyt. Remuuuu, skarppaa nyt vähän, ja pian!!!

"Missäs on naisen paikka?" isä penäsi, katse tiukasti Remussa, kuin sitä tarkkaillen.

"Nyrkin ja hellan välissä", tällä kertaa lähinnä enää vain minä annoin vastauksen, Remun vain mumistessa sanansa hyyyyvin epäselvästi, vieläpä jonnekin ihan muualle kuin isän suuntaan. Sen ruskeiden silmien katse oli vaellellut koko 'oppituokiomme' ajan jatkuvasti pois isästä olohuoneen ikkunaan, jonne kiinnittyneenä se parhaillaankin oli. Mikä ihme Remua vaivasi, miks se oli tommonen??

"Remu?" isä korotti ääntään, selkeä vihainen sävy äänessään. Sen sinivihreiden, ankarien silmien katse oli edelleen iskostettuna pikkuveljeeni.

"Nyrkin ja hellan välissä", Remu huokaisi oman vastauksensa isän kysymykseen, kaikkea muuta kuin täydestä sydämestään. Josta isä heti sille ärähtikin.

"Sano se tunteella!" isä ärisi, ottaen samalla kiihtyneenä askeleen lähemmäs sohvaa, jolla mä ja Remu istuttiin. Isä itse seisoi aina näiden 'oppituntien' aikana ylväänä ja suoraselkäisenä keskellä olohuonetta kuin pahinkin saarnamies tai joku maailmanomistaja. Kuin Jumala, tai vähintäänkin Jumalasta seuraava, jonka sana oli laki, jota vastaan ei saanut nousta.