Niin hiton onnelliset veljekset

Ilo - Minä en ole poika

Luvun päähenkilöt:
Ilo Heikkilä (7v), Moona Heikkilä (äiti)

Istuskelin pihakeinussa ja heiluttelin apeana jalkojani, tuijotellen niitä ihan lasittunein silmin ja raskaasti huokaillen. Takana oli jälleen yksi yksinäinen koulupäivä, jonka jälkeen olin palannut kotini kireään ilmapiiriin. Kun äiti ei ollut paikalla, Onni ja isä olivat avoimen halveksuvia ja ilkeitä mua kohtaan, ja se tuntui ihan hiton pahalta. Riemu ei sentään osallistunut mun haukkumiseen ja halveksumiseen, mutta ei sekään aina puolustanut mua.. Tuntui, että Onnin sanoissa oli perää. Tuntui, ettei Riemukaan enää jaksanut ymmärtää mua ja outouttani.

Tuntui, että olin ihan yksin koko maailmassa, yksin koko maailmaa vastaan. Ihan vain siksi, kun olin mitä olin. Kun olin.. friikki.

"Mikä hätänä, Ilo?" äidin lempeä ääni kysyi yhtäkkiä edestäni, mun hätkähtäessä ja kohottaessa sinivihreiden silmieni katseen äitiin, joka kohtasi sen omilla lämpimillä ruskeillaan kysyvä ja huolehtiva ilme kasvoillaan.

"Ei mikään.." mä vastasin mumisten ja painoin katseeni takaisin alas, ettei äiti näkisi, että jokin oli todellakin hätänä.

"Kerro..? Näenhän minä nyt kilometrien päähän että jokin on hätänä.." äiti kuitenkin totesi myötätuntoisella äänellä nähtyään mun läpi, istahtaen sitten viereiseen keinuun. Isän peffa ei olisi siihen mahtunutkaan, mutta äidin mahtui, kun äiti oli niin siro. Kuten minäkin, sillä olin perinyt äitini ruumiinrakenteen.

"No.." mä aloitin huokaisten, kun tiesin, etten pystyisi valehtelemaan äidille. Ja toisaalta mä myös TARVITSIN äidin tukea. Mun TARVITSI puhua jollekin näistä asioista, ennen kuin lyyhistyisin sen kaiken painosta.. "Isä aina sanoo, että mun pitäis miehistyä ja.. ja se kieltää minulta paljon kaikkea, koska ne asiat on 'liian tyttömäisiä'. Isä aina sanoo, että mun pitäis käyttäytyä kuin poika, joka olen, eikä niinku tyttö, joka mä en ole. Mutta kun.." mä kähisin ja nielaisin sitten pienesti ennen kuin jatkoin: "Mutta kun mä en koe olevani oikein kumpikaan.. Mä olen vain lapsi. Miksi mun pitäisi olla vain jompaakumpaa, tyttö tai poika? Tai miksi mun pitäisi ylipäätään olla kumpikaan? Eikö riitä, että mä olisin vain lapsi? Vain Ilo. Miksi mun pitäis käyttäytyä kuin poika, miksi mä en voi käyttäytyä vain kuin lapsi? Sitäpaitsi, ei kai mitkään leikit ole vain pojille, tai vain tytöille? Tai värit? Eikö kaikki ole kaikille?  Miksi pitää jakaa asiat, kuten leikit, tyttöjen ja poikien juttuihin, kun eikö ne kaikki ole vain.. vain lapsien  juttuja?"

"Voi rakas.." äiti lausahti rakastavalla äänellä, laskien samalla kätensä olalleni. "Sinä olet kyllä ihan hirvittävän viisas ikäiseksesi."

"Sun ansiostas, sä mulle näistä oot puhunut kun mä oon itkenyt sulle näistä asioista.. Sun ansiostas mä oon mitä oon.." mä mutisin ja kohotin vasta silloin katseeni äitiin, katsoen sitä kipuilevin silmin. "Mutta.. mutta oonko mä.. ihan friikki, kun mä koen olevani vain lapsi? En tyttö tai poika, vaan.. vaan vain lapsi.."

"Et tietenkään ole", äiti totesi heti lempeän tiukasti, nousi kiikustaan ja kaappasi minut lujaan syleilyynsä. "Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet."

"Miksi sitten isä ja Onni haukkuu mua friikiksi?" mä kähähdin, äidin säpsähtäessä kysymystäni. Se ei ollut varmaan tiennyt, että isä ja Onni olivat haukkuneet mua siten ihan kasvokkainkin, ei vain selän takana. Vaikka olinhan mä niitä selän takana lausuttuja haukkumisiakin kuullut ties kuinka usein.. Liian usein..

"Sinä et ole mikään friikki, sinä olet vain Ilo", äiti sanoi hyvin painokkaasti ja vetäytyi irti minusta, katsoen mua tiukasti silmiin erittäin totisena. "Minä puhun isällesi. Ja Onnille. He eivät todellakaan saa haukkua sua MIKSIKÄÄN."

"Enkö mä sitten oo friikki, vaikken mä koe olevani poika, vaikka sellainen oonkin?" mä kysyin käheällä äänellä, äidin pudistaessa samantien päätään ja laskiessa molemmat kätensä olkapäilleni.

"ET TODELLAKAAN. Sinä olet sinä, etkä kukaan muu. Ja sä saat olla juuri sellainen kuin olet. KENELLÄKÄÄN ei oo oikeutta määritellä ulkopuolelta sitä, mitä sinä olet. Jos sä et koe olevasi poika, niin sitten sä et ole sellainen. Sinä saat olla juuri sitä mitä olet. Sä saat olla vain Ilo, jos susta tuntuu siltä", äiti lausui vakaana kuin peruskallio, katsoen mua samalla syvemmälle silmiin kuin koskaan aiemmin. Kuin yrittäen saada sanojaan uppoamaan tajuntaani niin, etteivät mitkään rumat haukkumasanat enää ikinä pääsisi ihoni alle. "Isäsi ja Onni ovat väärässä, et sinä. Sä oot oikeassa, ei ole vain tyttöjen ja poikien juttuja, vaan kaikki saavat tehdä juuri sitä, mistä pitävät. Kaikki värit ovat kaikille, kaikki leikit ovat kaikille, kaikki harrastukset ja urheilulajit ovat kaikille, ja kaikki ammatit ovat kaikille. Kaikki saavat olla juuri sitä, mitä ovat. Sinunkaan ei tarvitse vielä tietää, oletko tyttö vai poika, vai oletko kumpikaan tai molempia. Saat olla ihan vain lapsi, ja nauttia lapsuudestas sellaisena kuin siitä nautit. Sun ei tarvitse miehistyä eikä käyttäytyä kuin poika, sä saat olla sellainen kuin olet. Sinä et ole tehnyt mitään väärää, isäs ja Onni on. Heillä ei ole MITÄÄN oikeutta haukkua sua yhtään miksikään milloinkaan. Älä huoli, minä puhun heille, heti tänään. Mä en anna heidän kohdella sua näin."

"Kiitos äiti.." mä raakuin itkusta paksulla äänelläni, sillä äidin sanat olivat saaneet minut itkemään, ja syöksyin halaamaan äitiä uudelleen.

Onneksi mulla oli sentään äiti, joka hyväksyi minut tällaisenaan. Vain minuna. Vain Ilona. Vain lapsena.

Lapsena, joka ei ollut poika, vaikka sellainen olikin.