Niin hiton onnelliset veljekset

Ilo - Viisi sisarusta

Luvun päähenkilöt:
Riemu Kangas (16v), Ilo Kangas (15v), Aino Hartikainen (15v), Auvo Hartikainen (5v)

Mä katselin hymyillen Riemua, joka kulki mun ja Ainon edellä Auvo harteillaan, kantaen nyt jo 5-vuotiasta pikkuveljeämme hirmu kepeän näköisesti, kuin Auvo olisi kevyt kuin höyhen. Ehkä se olikin Riemulle, joka oli perinyt isämme rotevan ja vahvan varren, toisin kuin minä, joka olin rimpula kuten äiti. Auvokin oli kyllä aika rimpula, joten ehkä se oli tosiaan Riemun mielestä kevyt kuin höyhen..

Oli marraskuu ja olimme matkalla kirjastolle koko meidän nelihenkisen sisaruskarjan voimin, palauttamaan jo myöhässä olevia kirjoja ja lainaamaan Auvolle lisää luettavaa, se kun oli hirveän kiinnostunut kirjoista tällä hetkellä. Oli ollut oikeastaan aina, kuten minäkin olin aina ollut, joten olin mielelläni lukenut pikkuveljelleni aina kun se toivoi mun tekevän niin, eli HYVIN USEIN. Mä hoidin sen homman sekä Auvon kanssa piirtelyn, ja Riemu puolestaan usein Auvon kanssa leikkimisen, niillä kun oli siinä paljon yhteistä. Molemmat rakasti mm. legoilla rakentelua ja riehuleikkejä, joissa ne paini sun muuta keskenään. Välillä niille sattui ja tapahtui niissä riehuleikeissä, mutta onneksi Riemu oli niin hyvä lohduttamaankin Auvoa.

Se oli joutunut nytkin matkallamme tekemään niin, kun Auvo oli kaatunut heti alkumatkasta - omia aikojaan, ei niiden kahden riehumisen takia - ja satuttanut jalkansa ja kätensä. Riemu oli salamana puhaltanut Auvon pipin pois ja nostanut sen harteilleen, ettei Auvon tarvitsisi kävellä linkuttaa kipeällä jalallaan kirjastolle. Ja Auvo oli tietysti ollut ihan mielissään päästyään jälleen kerran ratsunsa kyytiin, vieläpä korkeammalle kuin yleensä. Niin, ne kaksi leikki aika usein sellaistakin leikkiä, että Riemu oli Auvon uljas ratsu, kun Auvo puolestaan oli urhea ritari, joka kävi taistoon julmaa lohikäärmettä eli yleensä joko mua tai isäänsä Toivoa vastaan, heheh.

Hymähdin lämpimästi, katse edelleen Riemussa ja Auvossa. Riemu oli kyllä sujahtanut uusperheeseemme jotenkin tosi helposti ja luonnollisesti heti alusta alkaen. Se tuli hirmu hyvin toimeen Ainon ja Toivonkin kanssa, ja oli ihan superhyvä isoveli Auvolle. Kuten se oli mullekin.. Minusta oli oikeesti ihan hypersuperihanaa, että se oli muuttanut äidin luokse reipas vuosi sitten. Olin ikävöinyt sitä niin kovasti. Kuten ikävöin kaikesta huolimatta Onniakin..

"Mitäs mietit noin surumielisen näköisenä?" vierelläni kulkeva Aino kysäisi, mun hätkähtäessä pienesti ennen kuin kohdistin sinivihreiden silmieni katseen Ainon sinisiin. Ainon blondi letti kiemurteli siskopuoleni harmaan takin olalle sen mustan ohuen pipon alta. Oma vaaleanpunainen tukkani puolestaan oli värikkäälle tyylilleni ominaisesti peitetty keltaisella pipolla, ja ylläni oli oranssi takki. Olin harkinnut jokin aika sitten, että värjäisin tukkanikin oranssiksi. Se vois sopia mulle!

"Perhettä, oikeastaan", mä vastasin Ainolle, vilkaisten sen jälkeen taas Riemua ja Auvoa, joista jälkimmäinen nauroi ja kiljui riemuissaan Riemun pomputtaessa sitä vähän harteillaan. "Ja veljiäni. Sitäkin, joka ei ole täällä.."

"Kaipaatsä sitä?" Aino kysyi hieman ihmetystä äänessään, mun tuijottaessa hetken ajan kahta edellä kulkevaa veljeäni suu tiukkana viivana. TIESIN, ettei Aino ymmärtäis sitä, että kaipasin Onnia, mutta tottakai mä sitä kaipasin. Sekin oli mun veli.

"Joo", mä lausahdin lopulta, antaen Ainolle rehellisen vastauksen.

"Vaikka se oli sulle aina vähän mulkku?" Aino ennemminkin totesi kuin kysyi, tehden sen kuitenkin kysyvällä äänellä. Mniin.. Niinhän se oli.. Mutta kaipasin sitä silti.

"Joo.." mä huokaisin hiljaa ja laskin katseeni kahdesta muusta veljestäni jalkoihini.

"Oikeesti?" Aino ihmetteli, pitäen oman katseensa puolestaan minussa.