Niin hiton onnelliset veljekset

Onni - Friikkisirkus

------------------------------------------
Sisältövaroitus: rumaa puhetta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä runsasta kiroilua
------------------------------------------

Luvun päähenkilöt:
Onni Heikkilä (18v), Riemu Heikkilä (15v)

"Huomiseen, Onni Onneton!" Kimmo huuteli mulle, kun matkan varrella kuuden 18-vuotiaan amisjätkän poppoosta kolmikoksi kutistunut seurueemme pääsi meidän kodin tienhaaraan, jolloin vuorostaan mun oli aika jättää porukkamme. Aikaisemmin sen olivat jo jättäneet Panu, Sampo ja Väinö. Mun jälkeen siihen jäis vielä Kimmo ja Miika, joista jälkimmäisen koti olis seuraavana matkan varrella. Lopun matkaa Kimmo joutuiskin sitten kulkemaan yksin. Mikä oli kyllä ihan oikein sille. Se osas nimittäin välillä olla yks vittupää, johon mulla paloi käpy.

"Haista vittu, Kimmo Kusimulkku!" mä huusin Kimmolle takaisin, sen vain remahtaessa paskaiseen nauruun. Kuten aina. Se ei paljoo vittuiluista välittänyt. Mä puolestani välitin. VIHASIN erityisesti Kimmon keksimää lempinimeä mulle. Varmaan siksi, kun olin oikeastikin Onni Onneton. "Moro, Miika. Koita kestää tota urpoa", mä moikkasin vielä Miikan, joka hymyili mulle vinosti ja morotti minut takaisin nostamalla vain kätensä ilmaan. Sen jälkeen ne molemmat käänsivät selkänsä mulle, lähtien jatkamaan tietä pitkin eteenpäin, kun taasen mä suuntasin askeleeni sekä katseeni kotitalomme suuntaan. Yllätyin, kun huomasin, että meillä oli valot päällä. Oliko Remu siis tullut jo kotiin? Sillähän piti olla jalistreenit tänään. Oliks se - TAAS - laistanut niistä?

Puuskahdin ääneen veljelleni, kaivoin tupakat taskustani ja aloin sytytellä itselleni röökiä samalla kun astelin pihatietämme pitkin talollemme, imaisten ensihenkoset tupakastani päästessäni Remun huoneen kohdille, jonne vilkaisin ohikulkumatkallani.

Se oli virhe. Meinasin nimittäin seuraavaksi tukehtua tupakkaani, alkaen yskiä rajusti samaan aikaan, kun peruutin mahdotonta kyytiä käsi suuni edessä poispäin Remun huoneen ikkunan välittömästä läheisyydestä, ettei se kuulis mua. Ettei se tietäis mun nähneen niitä.

Ja niillä mä tarkoitin Remua ja sen kaveria Aapoa. SUUTELEMASSA.

Päästyäni tarpeeksi kauas taloltamme, eli käytännössä katsoen peruutettuani ihan tienhaaraan saakka, mä yritin vetää happea yskimisen lomassa tupakansavun polttamalla kurkullani, joka tuntui ahtaalta ja karhealta kuin mikä. Mutta eihän siitä hengittämisestä vieläkään mitään tullut, kun se tupakan aiheuttama yskä hakkasi vieläkin niin pahasti. Jouduin vielä hetken rykimään siinä tienhaarassa veren alkaessa jo maistua suussani, ennen kuin yskäni rauhoittui ja mä pääsin vetämään kunnolla happea.

Ja oh boy, miten mä sitä happea tarvitsinkaan. Olin meinaan melkoisen kiihtynyt ja veri suorastaan kuohui suonissani nähtyäni sen näyn, jonka olin nähnyt. Sen näyn, joka sai vatsassani kiertämään ja oksennuksen nousemaan kipeään kurkkuuni, pakottaen minut taipumaan etukumaraan reisistäni tukea ottaen. Sen näyn, jonka olisin tahtonut vain unohtaa, mutta sen sijaan se oli palanut verkkokalvoilleni ja näin sen silmissäni yhä uudestaan ja uudestaan. Nyt olis amnesia paikallaan. Lobotomiakin kelpaisi.

Hetken kuluttua mä suoristin selkäni ja käännyin katsomaan talollemme päin, yrittäen edelleen hengitellä samalla rauhallisesti pulssiani ja hengitystäni tasaten, vaikka oikeasti olisin halunnut vain huutaa. Olisin halunnut huutaa RAIVOSTA ja rynnätä pikkuveljeni huoneeseen hakkaamaan sen pikkuhintin, jonka kanssa Remu oli suudellut.

Jonka KANSSA Remu oli suudellut. Se pikkuhintti ei ollut suudellut Remua väkisin, vaan veljeni oli suudellut sen KANSSA. Remu oli ollut täysin mukana siinä suudelmassa.