Niin hiton onnelliset veljekset

Onni - Hei pikkuveli

Luvun päähenkilöt:
Onni Heikkilä (19v), Riemu Kangas (16v)

Mä pyörittelin puhelinta levottomana kädessäni ja mietin, että soittaako vai eikö soittaa. HALUSINKO soittaa vai en. En tiennyt, halusinko olla tekemisissä sen kaa vai en, mutta sitten toisaalta; se oli mun veli enkä halunnut olla enää niin yksin. Ja en ollut kuullut siitä yli vuoteen MITÄÄN, joten.. ehkä mä halusin antaa sille tän mahdollisuuden, VIHDOINKIN. Tai oikeastaan itselleni. Halusin edes yrittää palauttaa yhteytemme, vaikka mun oli vieläkin vaikeaa hyväksyä sitä, mitä se oli.

Joten niin mä sitten tarrasin paremmin puhelimeeni, etsin sen yhteystiedot ja painoin puhelimeni soittamaan sille, vetäen samalla luurini korvalleni. Puhelin hälytti piinaavan monta kertaa. Mua jännitti, ihan tosissaan. Vastaiskohan se edes.. Antaiskohan SE mulle mahdollisuutta.. Entä jos se vihas mua..?

"Morooo! Ja sori kun kesti vastata, oon tässä kavereitten kanssa hengailemassa. Mitäs sää soittelet?" Riemu kuitenkin vastas kuin vastaskin lopulta, ihan hyväntahtoisella äänellä ja hieman tamperelaisittain.

"Moi.. Mitä kuuluu?" mä kysyin heti kärkeen Riemun kuulumiset hiljaisella äänellä, hiven hermostuneisuutta äänessäni. Vaikka pikkuveljeni vastaanotto oli ollut hyvä, mua hermostutti silti. Vielä sen tuuli ehtis kääntyä.

"Hyvvee hyvvee", Riemu vastasi tällä kertaa hilpeän itäsuomalaisittain ja selvästi hymyä äänessään. Se kuulosti onnelliselta. Hyvä.. "Mitäs sulle?"

"Ihan hyvää.. En asu enää isän kaa ja semmosta, en oo asunut enää aikoihin.." mä kerroin omat kuulumiseni. Tai en mä oikeastaan kertonut varsinaisesti kuulumisistani mitään, mutta avasinpahan tilannettani edes jotenkin.

"Tiiän. Eetu on kertonut, se on tarkkaillut sua ja pitänyt meidät ajantasalla. Se btw varoitteli, että saatat soitella. Ja tadaa, niinhän sä soittelit", Riemu tokaisi, ja niin etovaa kuin minusta olikin, että serkkunikin oli hintti, niin kyllähän sen huolenpito hieman lämmittikin mieltäni. Oli ihan jees kuulla, etten ollutkaan ollut koskaan niin yksin kuin olin ajatellut, vaan serkkuni oli pitänyt mua silmällä ja raportoinut kuulumisistani veljilleni. Oli kiva tietää, että - kuten Eetu oli mulle sanonut - jossain siellä Tampereella mulla oli ilmeisesti yhä perhe, joka välitti minusta. Ja toki Eetu itse myös siellä Nurmeksessa, jossa asui.. "Niin, ja Eetu pyysi mua vastaamaan sulle. En tiiä olisinko vastannut, jos se ei olis pyytänyt, suoraan sanottuna. Sä olit mulle viimeksi aika ilkee. Silloin, kun mä lähdin. Kun me nähtiin viimeisen kerran."

"Mhhh.. Ymmärrän.." mä mumisin, pureskellen välillemme langenneen hetken hiljaisuuden ajan huultani, mutta sitten mä melkein hengähdin veljelleni tunnustuksen niihin hyvästeihimme liittyen: "Riemu mä.. mä olin sulle niin ilkee vain siksi, että saisin sut lähtemään. Ettei isä tekis sulle mitään pahaa. Mä tiedän, että se on vaikee uskoo, mutta se on ihan totta. Siks mä tein mitä tein ja sanoin mitä sanoin.."

"Mmhh.. Niin Ilokin arveli, kun me juteltiin siitä. Se puolusti sua", Riemu totesi jotenkin vakavoituneella äänellä, mun hätkähtäessä sen sanoja.

"Ilo? M-mua? Vaikka mä-"

"Vaikka sä olit aina sille ihan hirvee? Kyllä", Riemu lausahti koko ajan totisempana ja vähän tuimankin kuuloisena, ja kysyi sitten minulta kysymyksen, johon mä en pystynyt heti vastaamaan: "Joko sä oot tullut järkiis Ilon suhteen?"

Mä olin hetken ihan vaiti ja mietin vastaustani, koska se ei ollut täysin yksiselitteinen. En voinut vastata kyllä tai ei. En Ilon, enkä edes Riemun osalta. En mä ollut varsinaisesti tullut 'järkiini' Riemunkaan suhteen. Ilo ja Riemu, ne molemmat.. ne oli edelleen inhottavia friikkejä mun mielestä, ja mun oli ihan hiton vaikeaa hyväksyä ne sellaisina kuin ne oli, mutta.. mutta ne oli silti mun veljiä. Riemu ainakin..

"Mä.. noh.. Mä näen kyllä sut ja Ilon edelleen.. friikkeinä, ja vähän.. vähän inhottavinakin, mutta.. mutta haluaisin silti yrittää olla yhteyksissä teihin. Tai.. tai suhun ainakin. Ainakin näin aluksi.." mä vastasin lopulta ihan rehellisesti, koska niin oli varmaan paras. En halunnut kuitenkaan aloittaa tätä valheella. En halunnut palauttaa yhteyttämme valheellisesti. Tai siis, yrittää palauttaa, koska en ollut satavarma siitä, onnistuisiko se koskaan, mutta mä halusin ainakin yrittää.. Halusin yrittää olla yhteyksissä pikkuveljeeni, ja halusin yrittää hyväksyä sen sellaisena kuin se oli. "Mun on suoraan sanottuna tosi vaikee hyväksyä sitä mitä sä oot, siis oikeesti vitun vaikee, mutta.. mutta mä haluaisin silti yrittää olla yhteyksissä suhun. Sä oot mun pikkuveli.."

"Hmm. Okei", Riemu virkkoi lyhykäisesti pohdittuaan hetken sanojani, mun puolestaan hölmistyessä saamastani vastauksesta.

"Okei?" mä ähkäisin kysyvästi selvittyäni pahimman hölmistykseni yli.

"Niin. Okei", Riemu sanahti, kuin sen vastauksessa ei olis ollut mitään ihmeellistä. "Jos se vaikka auttais sua tulemaan järkiis."

"Ahah.." mä mumisin, ja huokaisin heti perään: "No, jos se on sen hinta, että me ollaan yhteyksissä, niin olkoon. Mä yritän tulla järkiini."

"Hyvä poika", Riemu naurahti kepeästi. Voi luoja miten olinkaan pikkuveljeni naurua kaivannut. Vaikken todellakaan hyväksynyt sitä, mikä Riemu oli - kuvotuksista pahin - niin.. niin olin silti kaivannut sitä. Kuka tietää, ehkä mä tosiaan oppisin hyväksymään veljeni sellaisina kuin ne oli, jos vain pysyisin yhteyksissä niihin. Tai siis, nyt aluksi Riemuun. Jos se hälventäis pelkojani ja vihaani sen kaltaisia kohtaan.. Sitä isämme muhun istuttamaa pelkoa ja vihaa.

"RIEMUUUUUUUUUUUU, TUUUUUUUUUUU JOOOOOOOOOOO!"  kuului yhtäkkiä Riemun päästä puhelua aivan jäätävän kova ulvahdus jostain sieltä taustalta, saaden minut ihan hätkähtämään.

"Konsta! Minähän sanoin, että anna sen puhua rauhassa!"  sätti seuraavaksi toinen ääni, joka vähän hukkui Riemun naurun alle.

"Mutta kun mä kaipaaaaaaaan Riemuaaaaa niiiiiiiiiiiiin kovastiiiiiiiiii", se aiempi kiljukaula ulisi ihan nuotin vierestä sille toiselle, kuulostaen ihan joltain palosireeniltä. Sen äänen mä kuulin ERITTÄIN selkeästi, vaikka Riemu nauroi senkin päälle.

"Sun kaverit kaipailee sua?" mä kysyin veljeltäni pieni hymy kasvoillani, iloisena siitä, ettei Riemu ollut yhtä yksinäinen kuin mä olin, vaan sillä oli ystäviä.

"Mjoo, niin tekee. Mun pitäis varmaan mennä, muuten toi yks pälli rupee huutaa taas", Riemu hymisi, puhuen siitä kaveristaan kuitenkin melkein rakastavalla äänellä vaikka sitä pälliksi haukkuikin, mikä teki minut vain entistä iloisemmaksi. Riemu oli siis saanut Tampereelta ihan OIKEITA ystäviä. Läheisiä sellaisia. Ystäviä, joiden kanssa sillä oli oikeasti hyvä olla. "Mutta hei, kiva kun soitit. Ollaan yhteyksissä?"

"Joo", mä tokaisin, ja kiirehdin vielä sanomaan, ennen kuin Riemu ehti katkaista puhelumme: "Hei pikkuveli?"

"No?" Riemu sanahti kysyvällä äänellä, jääden odottamaan asiaani.

"Mä.. mä rakastan sua", mä lausuin pikkuveljelleni sanojani tarkoittaen, vaikka mun olikin ihan hiton vaikeaa kakaista ne ulos suustani.

"Aaaaw. Niin mäkin sua. Kuten äiti ja Ilokin. Ja Auvo ja Toivokin rakastais, jos vain antaisit niille mahdollisuuden. Mutta työstetään sitä?" Riemu totesi mulle lempeyttä ja lämpöä äänessään, mun hymyillessä sen sanoille pienesti.

"Joo, työstetään sitä.." mä hymähdin hiljaa, ja jatkoin sitten nauraen: "Mutta menehän kavereittes luokse, ettei se kiljukaula ala huutaa uudestaan."

"Joo", Riemu naurahti ihanan onnellisen kuuloisesti. Se tais olla oikeesti onnellinen siellä Tampereella. Onneks se oli päässyt pakenee sinne.. "Moro, isoveli."

"Heihei, pikkuveli", mä virkoin itselleni epäominaisen lämpimällä äänellä, jonka jälkeen laskin puhelimeni korvaltani, suljin puhelun ja jäin tuijottamaan luurini vielä auki olevaa näyttöä, jossa pojotti pikkuveljeni kuva sen yhteystietojen ohessa. Hymyilin pienesti veljeni kasvoja katsellessani. Noin, nyt oli eka askel otettu. Katsellaan, milloin mä saisin otettua niitä lisää.. 

Mutta ehkä mä olin nyt himpun verran vähemmän yksin.