Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - Äiti, miksi sinä hylkäsit minut

Luvun päähenkilöt:
Riemu Heikkilä (15v), Moona Kangas (äiti)

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin paennut isän luota Lieksasta ja muuttanut äidin luokse Tampereelle. En ollut pakoni jälkeen kuullut mitään isästä tai Onnista, äiti sen sijaan oli käynyt isän kanssa neuvotteluja huoltajuudestani sun muista byrokraattisista asioista. Jotka isä oli ilmeisesti mieluusti luovuttanut äidille ihan ilman tappeluita. Ei se ollut kertonut äidille hakanneensa minut, kuten minäkään en ollut kertonut, mutta oli se vissiin paljastanut, että tiesi mun olevan homo ja sanonut, ettei tahdo olla mun kaltaisen friikin kaa tekemisissä, kuten ei joskus halunnut olla tekemisissä Ilonkaan kaa.

Niin.. En tosiaan ollut kertonut äidille isän hakanneen minut, vaan olin valehdellut, että kaverini olivat tehneet sen. Olin miettinyt silloin koko junamatkani ajan, että mitä sanon äidille, ja päätynyt lopulta siihen, etten kertois äidille totuutta, ettei se potis syyllisyyttä jätettyään minut ja Onnin isälle. Mä nimittäin veikkasin, että se poti syyllisyyttä muutenkin hylättyään meidät. Toki se, että äiti ja Ilo olivat muuttaneet Tampereelle ja hylänneet meidät, oli tuntunut minustakin silloin pahalta, mutta sitten toisaalta.. itsehän mä olin valintani tehnyt ja valinnut isän. Isän ja Onnin. Väärä valintahan se loppujen lopuksi oli ollut, mutta mun joka tapauksessa..

Huokaisin hiljaa ja käänsin katseeni ulos ikkunasta. Oli lokakuu ja ulkona oli viileää, mutta siellä pikkuveljeni Ilo ja Auvo silti riehuivat. Ne oli haravoineet kaikki takapihamme puista pudonneet lehdet yhdeksi kasaksi ja pomppivat ja sukeltelivat niissä lehdissä. Heh.. Mä sen sijaan istuin keittiössä siemailemassa teetä, kun olin vähän kipee. En mä sitä Ilon ja äidin koronaa ollut koskaan saanut, mutta olin napannut jonkun toisen pöpön tällä viikolla koulustani, jossa olin aloittanut hieman alle kuukausi sitten. Ei mulla onneksi kovin kummoisia oireita vielä ollut, kurkkuni vain oli hieman kipeä ja nenäni vuosi. Että aika munaton tää mun tauti toistaiseksi oli.

Jäin katselemaan Ilon ja Auvon ilakointia, vajoten - jälleen kerran - ajatuksiini. Pohdiskelin aina välillä sitä, mistä olin ponnistanut ja minne päässyt nyt. Olin ponnistanut Helvetistä ja päässyt Taivaaseen. Lieksa oli ollut mulle Helvetti ja Tampere Taivas. Isä itse Saatana ja äiti pelastava Enkeli.. Kuten se Eliaskin oli ollut. Se oli tuntunut silloin kuin merkiltä itse Jumalalta siitä, että olin oikealla tiellä. Että olin löytänyt Pelastuksen. Kelatkaa nyt; täysin tuntematon ihminen lennähti luokseni ja pelasti minut.

Mutta niin se Elias oli vain tehnyt. Kyllä mä siis olin yrittänyt päästä omin voimin äidin luokse, mutta se oli ollut vähän haastavaa hakattuna ja joka paikka niin saakelin kipeänä, että hyvä kun sain henkeä. Polveni erityisesti oli suorastaan tappanut minut ja silmääni oli särkenyt lähes yhtä paljon. Siellä mä olin ollut aseman penkillä tavaroineni irvistelemässä kivusta ja miettimässä itku silmässä, että miten vitussa mä pääsisin äidin luo niine kipuineni, kun Elias oli tullut kysymään minulta, että oonko mä ok ja voisko hän auttaa mua jotenkin, kun mä vaikutin niin hätäiseltä, pulassa olevalta ja eksyneeltä.

Joten niin se oli sitten auttanut minut äidin luokse, kantaen mun tavarat ja kannatellen mua kaikki ne matkat, jotka meidän oli pitänyt kävellä. En todellakaan tiedä, miten mä olisin selvinnyt ilman sitä Eliasta. Se oli ollut mulle oikeesti taivaanlahja silloin. Jonka vuoksi olinkin halunnut kiittää sitä kunnolla ja etsin sen somesta käsiini, tarjoten sille aterian Hesessä. Pieni palkkio niin suuresta lahjasta, mutta kun se ei ollut suostunut ottamaan vastaan yhtään sen isompaakaan palkkiota. Elias oli sanonut mulle silloin Hesessä, että paras palkkio sille oli, että mä olin kunnossa, mutta että sen aterian hän suostuis hampaat irvessä ottaa vastaan, kun olin jankuttanut asiasta niin pitkään. Ihme jätkä. Ihan huippu jätkä..