Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - Ystävästä poikaystäväksi

Luvun päähenkilöt:
Riemu Kangas (16v), Oliver Koivulehto (16v), Konsta Hakkarainen (16v)

Mä ja Aapo oltiin erottu viikko sitten. Ja siitä lähtien mä olin pohtinut pääni puhki, että kertoisinko Oliverille tunteistani sitä kohtaan vai jättäisinkö tunteeni tunnustamatta, etten pilaisi ystävyyttämme. 

Lopulta mä olin päättänyt, että kertoisin tunteistani. Aapon suosiollisella avustuksella. Tai oikeastaan sen painostuksella, heh. Aapo oli kyllä ihan huippujätkä.. Ja sekin oli tunnustanut omat tunteensa ihastukselleen ja nyt ne oli onnellisesti yhdessä!

Niih. Jos Aapokin oli jatkanut elämäänsä ja saanut onnen, niin ehkä minäkin voisin jatkaa omaani ja saada oman onneni. Katsotaan mitä tuleman piti. Kukaties Aapo olisi oikeassa ja Oliver vastaisi tunteisiini. Ja vaikkei vastaisikaan, niin toivoin, että ystävyytemme olisi tarpeeksi vahva, etteivät typerät tunteeni pilaisi sitä.

Nyt mä joka tapauksessa istuin Oliverin vieressä eräällä penkillä Ahvenisjärven rannalla, hengitystemme huurutessa joulukuun pikkupakkasessa. Hento ensilumikin oli sadellut eilen maahan. Se varmaan sulaisi jo kohta pois, mutta nyt se teki tunnelmasta maagisen kimalluksellaan. Nyt jos koskaan..

"Mä ja Aapo erottiin", mä lausahdin ruskeiden silmieni katse tiukasti lumisessa maassa, kun en uskaltanut nostaa katsettani Oliveriin. Huomasin kuitenkin, kuinka se puolestaan vilkaisi mua omilla ruskeilla silmillään. "Ystävinä, mutta erottiin. Meidän.. meidän tunteet on vain laimentuneet niin paljon, varmaan tän helvetin välimatkan takia.."

"Aijaa.. Onpa harmi.." Oliver kommentoi hiljaisella äänellä, kääntäen samalla katseensa poispäin minusta. Havaitsin sivusilmälläni, että sen leukapielet kiristyivät. Se siis puri hammasta. Tai ehkä kieltään. Mutta mä en enää purrut.

"Muistatko Oliver, mitä Konsta silloin joku aika sitten sanoi? Silloin, kun se arvas, että me ollaan homoja? No, se saattoi olla oikeassa silloin. Ja se oli osasyy siihen, miks mä ja Aapo erottiin. Me molemmat oltiin tahoillamme ihastuttu toiseen", mä kertoa pamautin - kuten Konstakin oli silloin tehnyt, heh - vaikka sydämeni tykytti villisti ja mua pelotti niin saamaristi, Oliverin hätkähtäessä sanani kuullessaan ja kääntyessä salamana katsomaan mua melkein silmät lautasina.

"M-mitä?" Oliver henkäisi lievästi änkyttäen, mun keskittäessä omankin katseeni siihen ja sen ihan häkeltyneisiin kasvoihin. Ei se kuitenkaan vaikuttanut olevan mitenkään pahalla tavalla häkeltynyt, vaan vaikutti ennemminkin siltä, kuin ei voisi uskoa korviaan. Eli se tunsi samoin kuin mä, niinku Aapo oli arvellut?

"Niin", mä sanahdin ensin lyhyesti, rohkaisin sitten mieleni ja jatkoin Oliverin ilmeen ja siitä tekemäni päätelmän rohkaisemana: "Mä tykkään susta, Oliver. Ihan VITUSTI. Mä oon.. oon ihastunut suhun. Koska sussa on IHAN KAIKKI kohdallaan. Sä oot maailman upein ihminen, aivan ihana persoona ja niin helvetin komee ulkoakin. Kaikin puolin kimpale puhdasta kultaa. Mä oon jumalauta ihan pihkassa suhun."

"Niin minäkin jumalauta suhun", Oliver hengähti lähes käheästi ja syöksähti samantien huulilleni, suudellen mua niin intohimoisesti ihan kielen kanssa, että tunsin nytkähdyksen alapäässäni. Oh god Riemu, skarppaa ny vähän! "Niin minäkin jumalauta suhun.." Oliver toisti kuiskaten vielä suudelmamme jälkeen ja irtautui sitten minusta punaposkisena ja leveästi hymyilevänä, katsellen mua ruskeilla silmillään suoraan omiini, kun kysyi maailman levein hymy huulillaan: "Alatko olee mun kaa?"

"No voi vittu", mä naurahdin vapautuneesti. "Niin teiniä. Ja kornia. Mutta tietty alan."

"Ihanaa", Oliver hymisi ihan mielissään ja vetäisi minut uuteen suudelmaan, johon mä vastasin enemmän kuin mielelläni. "Btw, me ollaan yhä teinejä, joten.. olkoon teiniä. Ja korniuden saat kuule luvan kestää, mä oon korni."

"I know, honey", mä nauroin lämpimällä äänellä, saaden sanoillani Oliverin hykertelemään ja suutelemaan mua uudestaan.

"Ja sä oot kyllä tosi siirappinen. Ihan hampaita vihloo", Oliver melkein kehräsi mulle, suudellen mua jälleen kerran. Oh god miten mä olinkaan kaivannut tätä. Toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta, suudelmia ja lämmönläikähdyksiä rinnassa.

"Mitässssss paskanruskeat silmäni näkevätkään??? Todisteen ylivertaiselleni älylleni, joka hoksasi teidän rakastuneen toisiinne jo ajat sitten???" mölähti aivan yllättäen Konstan ääni takaamme, meidän molempien säpsähtäessä melkein säikähdyksestä ja kääntyessä katsomaan Konstaa, joka loikki luoksemme virnuillen.

"Mitä ihmettä SÄ täällä teet???" mä ja Oliver kiekaistiin yhteen ääneen, joka sai meidät kääntymään katsomaan toisiamme ja jakamaan virneen keskenämme. Aina me onnistuttiin tässä! Ehkä meidät oli tarkoitettu toisillemme, heh.

"Vakoilin teitä tietty", Konsta vastasi muitta mutkitta ja heittäytyi istumaan eteemme, välittämättä lainkaan siitä, että sen perse varmasti kastui siinä lumisella hietikolla istuessaan. "Mä näin teidät, kun te kävelitte kirjaston ohi. Ja seurasin teitä, koska tiesin jotain olevan tekeillä, kun ette olleet kutsuneet mua messiin. Me liikutaan AINA yhdessä."

"Heh, oot sä kyllä aikamoinen Sherlock!" mä nauroin huvittuneena, Konstan vain virnistellessä mulle ilkikurisesti.

"Aika kettu jätkä!" Oliverkin kommentoi nauraen ja jatkoi sitten toinen kulma koholla, yrittäen näyttää tuimalta: "Mutta sä kyllä vähän niinku pilasit meidän herkän hetken."

"Saatte luvan tottua siihen, koska te ette pääse musta koskaan eroon, vaan joudutte pitää mua kolmantena pyöränä aina mukana. Mä oon nimittäin kiinni teissä kuin purkka kengänpohjassa", Konsta virnuili, kauhaisten sen jälkeen hanskan peittämällä kädellään maasta lunta ja heittäen sen päin meitä, saaden meidät älähtämään kovaan ääneen ja lähtemään juoksemaan - taas - käsi kädessä sitä pakoon. Konsta tietenkin seurasi meidän perässä ja nakkeli meitä lumella, meidän kolmen päätyessä lopulta painimaan erään nurmikkoalueen ohuelle lumipeitteelle, jota löytyi sitten painiottelumme päätteeksi meidän kaikkien vaatteiden sisältä.

Nää jätkät oli oikeesti ihan kultaa, ja nyt toinen niistä oli mun kulta. Ihan parasta.