Niin hiton onnelliset veljekset

Riemu - ROK forever

Luvun päähenkilöt:
Riemu Kangas (16v), Oliver Koivulehto (16v), Konsta Hakkarainen (16v)

Minä: Mua jännittää niin maan penteleesti mennä uuteen kouluuni.. Entä jos kukaan ei pidä minusta, ja mä jään ihan yksin..

Aapo: Oot vain oma ihana itses niin kaikki rakastaa sua ❤️ sä olet puhdasta kultaa rakas, ei susta voi olla pitämättä ❤️

 Mä hymyilin Aapon viestille hieman värisevästi ja tungin kännykän taskuuni, kohottaen ahdistuneen katseeni rakennukseen, joka oli uusi kouluni. Tänään alkaisi lukiotaipaleeni. Nielaisin pelon palan kurkussani alemmas, vedin syvään henkeä ja lähdin astelemaan ihan paskajäykkänä uutta kouluani kohti, jokaisen askeleen pelottaessa enemmän kuin edellisen.

Entä jos mä jäisin ihan yksin..

"Ootko eksynyt vai miksi näytät peuralta ajovaloissa?" kysyi yhtäkkiä ääni jostain sivustaltani, mun hätkähtäessä miltei säikähdyksestä ja kääntäessä katseeni ikäiseeni jätkään, joka seisoskeli koulun aidan vieressä tupakalla. Se oli melko rotevarakenteinen ja pitkä, ja sillä oli hopparikuteet, ruskeat silmät ja kullanruskea tukka, joka pilkotti tällä hetkellä vain hieman sen lippiksen alta.

"E-en oo eksynyt. Tai siis, tää on mun eka vuosi ja eka päivä täällä enkä mä tiedä missä mun luokka on, joten.. taidan mä sitten kuitenkin olla vähän eksyksissä.." mä takeltelin ja kirosin samantien itseni mielessäni. Annoinpas mä itsestäni hyvän kuvan.

"Millä luokalla sä oot? Tai siis, missä ryhmässä?" se jätkä kysyi seuraavaksi, imaisten sen jälkeen tupakkaansa mua tutkivasti silmäillen. Hitto sen katse tuntui porautuvan suoraan sieluun saakka.

"B:llä. Muistaakseni", mä vastasin epävarmana, alkaen jo epäillä muistianikin.

"Me ollaan sitten samassa ryhmässä. Mä itseasiassa tiedän, missä meidän kotiluokka on, koska paras ystäväni on hikke, mutta me kai kokoonnutaan ensin saliin ja jakaannutaan siellä omiin ryhmiimme. Just siksi, ettei kukaan eksyis. Paitsi jos eksyy etsiessään sitä salia.. Mutta sinne on kyllä selvät viitat ja opettajia sun muita opastamassa sut sinne. Että aika mestari sais olla, että eksyis siinä matkalla", se jätkä tokaisi, jutustellen mulle ystävälliseen sävyyn samalla kun vetäisi viime henkoset röökistään ja heitti sen sitten maahan, polkien sen jalallaan sammuksiin. "Mutta jos haluut, niin voidaan mennä yhtä matkaa. Mulla ei oo tapana jättää ketään pulaan. Ja jos saan puhua suoraan, niin sä vaikutit vähän ahdistuneelta, jonka senkään vuoksi mä en haluais jättää sua yksin. Saat vielä jonkun paniikkikohtauksen."

"K-kiitos", mä kiitin lähes häkeltyneenä siitä, miten ystävällinen tää tuikituntematon jätkä mulle oli. "Mä oonkin kyllä joskus saanut paniikkikohtauksen, että.. on se riski varmaan olemassa.." mä mutisin, enkä edes tiennyt, että miksi kerroin sen sille jätkälle. Se oli mulle kuitenkin täysin vieras tyyppi. Ehkä musta vain jotenkin tuntui, että se tiesi sen jo, pengottuaan äsken mun sielua.

"Likewise. Kyllä sitä kato kaltaiset toisensa tunnistaa.. Mä oon Leo, btw", se jätkä kertoi mulle vihdoinkin nimensä ja tarjosi mulle kättään, mun jälleen kerran häkeltyessä, tällä kertaa siitä jotenkin niin virallisesta eleestä. "Hei, älä jätä roikkuu."

"M-mä.. mä oon Riemu", mä änkytin ja tartuin sen Leon käteen, sen hymyillessä mulle rohkaisevasti samalla, kun se ravisti kättäni reippaasti.

"Tulehan Riemu, niin mennään sinne saliin. Jonne mun kaverit onkin näköjään menneet edellä, eivät varmaan jaksaneet hikkeinä odottaa mua. Höh", Leo höpötteli ja lähti johtamaan itsevarmana askeleitamme, mun seuratessa kiltisti sen perässä aina sinne saliin saakka, jossa kaikki kokoontuivat. Ja jossa tiemme lopulta erosivat, sillä se Leo hiippaili siellä salissa ystäviensä - kahden tummanruskeahiuksisen tytön - luokse ja mä puolestani jäin seisomaan paikalleni kuin nalli kalliolle, tuijottaen kaikkia niitä ihmisiä paniikin nostaessa päätään. Entä jos mä jäisin oikeesti tän massan keskelle yksin. Entä jos mä en sopis joukkoon. Se olis oikeesti ihan kamalaa.