After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 37:

~~

"Etkö sä uskonut että mä jäisin?" kysyn Harryltä ja otan hänen kätensä omieni sisään.

Olen kysynyt tuota liian monta kertaa sen jälkeen kun me tapasimme.

"En, en kaiken sen jälkeen mitä mä olen tehnyt. En nyt kun sä tiedät kaiken. Sä ihan oikeasti tiedät kaiken", hän toistaa.

"Joo.. Niin tiedän." Sanoessani niin tajuan, miten vapauttavaa tämä on.

Minun ei enää tarvitse huolehtia että salaisuudet Harryn menneisyydestä tulevat piinaamaan meitä. Minun ei enää tarvitse odottaa että joku yht'äkkiä pudottaa valtavan uutispommin niskaani. Tiedän vihdoin kaiken mitä hän on piilotellut. En voi olla ajattelematta lausetta "Joskus on parempi olla pimennossa kuin tulla valon sokaisemaksi." En usko että se pätee minuun tällä hetkellä, kaikki asiat joita hän on tehnyt tavallaan häiritsevät minua mutta rakastan häntä siitä huolimatta ja olen päättänyt etten anna hänen menneisyytensä vaikuttaa meihin enää.

"Mitä sä ajattelet? Onko sulla mitään kysymyksiä jostain mitä mä kirjoitin siihen viestiin?" Harry istuu sängyn reunalle ja minä seison hänen jalkojensa välissä. Hän piirtelee pieniä kuvioita kämmeneeni etsiessään kasvoiltani vihjeitä siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.

"Ei.. Mä toivon kyllä että mä tietäisin mitä Dianalle tapahtui.. Mutta mulla ei ole mitään kysymyksiä."

"Mä en ole enää se henkilö, kai sä tiedät sen?" Kerroin sen hänelle jo mutta tiedän että hänen täytyy kuulla se uudelleen.

"Mä tiedän sen. Oikeasti kulta." Hän siristää silmiään minulle sanottuani sen.

"Kulta?" hän kohottaa kulmaansa.

"En mä tiedä miksi mä sanoin sen.." punastun. En ole koskaan sanonut häntä miksikään muuksi kuin Harryksi tai Hazzaksi, en ole varma miksi tein niin nyt. Rakastan sitä kun hän kutsuu minua kullakseen mutta epäilen että sillä on sama vaikutus häneen.

"Ei.. Mä tykkään siitä", hän hymyilee.

"Mulla on ollut ikävä sun hymyä", kerron hänelle. Hänen sormensa lopettavat liikeensä.

"Mullakin on ollut ikävä sun hymyä. Mä en saa sua hymyilemään tarpeeksi", hän sanoo rypistäen otsaansa. Haluan sanoa jotain mikä saisi rypyt katoamaan hänen otsaltaan mutta en halua valehdella hänelle. Hän ei saa minua hymyilemään tarpeeksi ja hänen täytyy tiedostaa se.

"Joo.. Meidän täytyy yrittää korjata se asia", sanon.

"Mä en tiedä miksi sä rakastat mua."

"Ei sillä ole väliä miksi, sillä on väliä että mä rakastan."

"Se kirje oli typerä eikö niin?"

"Ei! Voisitko sä lakata inhoamasta itseäsi? Se oli ihana. Mä luin sen kolme kertaa peräkkäin. Musta oli ihanaa lukea mitä sä ajattelit musta.. meistä."

"Sä tiesit jo että mä rakastan sua."

"Niin.. Mutta on kiva tietää kaikki pienet asiat, niin kuin miten sä muistit mitä mulla oli päälläni silloin. Sellaisia asioita. Sä et koskaan sano niitä ääneen."

"Ai." Hän näyttää nolostuneelta.

On edelleen vähän hermostuttavaa kun Harry on se haavoittuvainen osapuoli meidän suhteessamme. Se rooli on aina ollut minun.

"Ei sun tarvitse hävetä sitä", sanon. Hän kietoo kätensä vyötäröni ympärille ja vetää minut syliinsä.

"Ei mua hävetä", hän valehtelee. Silitän toisella kädelläni hänen hiuksiaan ja kiedon toisen hänen hartiansa taakse. Siitä ei ole kauaa kun istuimme tässä asennossa mutta se tuntuu siltä.