After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 71:

~~

Yhdeksän päivää.

Siitä on yhdeksän päivää kun olen viimeksi kuullut Harrystä yhtään mitään. En uskonut että olisi mahdollista elää yhtäkään päivää puhumatta hänelle, saati sitten yhdeksää. Totta puhuen se tuntuu sadalta päivältä, mutta jokainen sekunti sattuu vähemmän kuin edellinen. Se ei ole ollut helppoa, ei läheskään. Ken soitti herra Vancelle ja kysyi voisinko olla poissa töistä maanantaihin saakka, eli olisin muutenkin pois vain yhden päivän. Olisin taistellut sen päivän läpi, yrittänyt parhaani mukaan olla murtumatta.

Tiedän että minä olen se joka lähti, se joka käveli pois mutta se murtaa minut että hän ei ole edes yrittänyt. Minä olen aina antanut enemmän tälle suhteelle, ja tämä oli hänen mahdollisuutensa osoittaa hänen oikeat tunteensa. Niin hän kai tavallaan osoittaakin, se on vain päinvastaista siitä mitä olin ajatellut ja epätoivoisesti halunnut. Tarvinnut.

Tiedän että Harry rakastaa minua, tiedän sen oikeasti. Mutta tiedän myös että jos hän rakastaisi minua niin paljon kuin luulin, hän olisi osoittanut sen minulle tähän mennessä. Hän sanoi että tämä ei jäisi tähän, mutta se jäi. Hän jätti tämän tähän, jätti minut. Mikä pelottaa minua eniten on se miten ensimmäisen viikon ajan kävelin ympäriinsä täysin eksyneenä. Olin eksynyt ilman Harrya. Eksynyt ilman hänen sarkastisia kommenttejaan. Eksynyt ilman hänen töykeitä huomautuksiaan. Eksynyt ilman hänen itsevarmuuttaan ja ylimielisyyttään. Eksynyt ilman sitä miten hän joskus piirteli ympyröitä käteeni pidellen sitä omassaan, sitä miten hän suuteli minua ilman syytä ja hymyili minulle silloin kun hän luuli etten katso. En halua olla eksynyt ilman häntä, haluan olla vahva. Haluan että päiväni ja yöni ovat täysin samanlaisia riippumatta siitä olenko hänen kanssaan vai yksin. Alan epäilemään että saatan olla ikuisesti yksin, niin dramaattiselta kuin se vaikuttaakin. En ollut onnellinen Natalien kanssa mutta minun ja Harrynkään juttu ei toiminut. Ehkä olen vähän kuin äitini sillä tavalla, minun on parempi yksin.

En halunnut että se menee tällä tavalla, en halunnut että Harry vain lakkaa kiinnittämästä minuun huomiota. Halusin puhua kaikesta, halusin että hän vastaisi puheluihini niin että me voisimme keksiä jonkinlaisen yhteisen ratkaisun. Minä tarvitsin vain tilaa, tarvitsin taukoa hänestä näyttääkseni että en ole hänen ovimattonsa ja etten aio sietää sitä että hän kohtelee minua tällä tavalla ja valehtelee minulle jatkuvasti. Se kuitenkin kostautui minulle koska hän ei selvästikään välitä niin paljon kuin luulin. Ehkä tämä oli hänen suunnitelmansa koko ajan.

Ensimmäisen päivän aikana oikeasti odotin puhelua, tekstiviestiä, tai helvetti, odotin että Harry ryntäisi sisään ovesta huutaen täyttä kurkkua aiheuttaen jonkun kohtauksen samalla kun me istumme ruokasalissa hiljaa, kaikki vähän epävarmoja mitä sanoa minulle. Kun niin ei tapahtunutkaan, minulle tapahtui jotain. En itkenyt nurkassa tai rypenyt itsesäälissä. Minä tavallaan kadotin itseni. Elin jokaisen sekunnin odottaen että Harry tulisi takaisin anelemaan anteeksiantoani. Melkein annoin periksi sinä päivänä, melkein menin takaisin asunnolle. Olin valmis kertomaan hänelle että unohtaisin haaveeni naimisiin menosta, en välitä siitä jos hän valehtelee minulle joka päivä eikä kunnioita minua, kunhan hän ei koskaan jätä minua. Onneksi pääsin yli siitä ja muistin mitä itsensä kunnioittaminen tarkoittaa.

Kolmas päivä oli pahin. Kolmantena päivänä aloin kunnolla tajuamaan mitä oli tapahtunut. Kolmantena päivänä aloin vihdoin puhumaan lähes kolmen päivän hiljaisuuden jälkeen, mumisten vain hiljaa 'kyllä' tai 'ei' Liamille ja Karenille edellisinä päivinä. Ainoat äänet jotka minusta oikeastaan lähtivät olivat rikkinäiset nyyhkäykset ja epävakaat selitykset kyyneleidni läpi siitä miksi elämäni tulee olemaan parempaa, helpompaa, ilman häntä, mutta en itsekään uskonut niitä. Kolmantena päivänä katsoin vihdoin peilistä likaisia ja mustelmilla olevia kasvojani. Silmäni olivat paisuneet niin paljon että sain niitä hädintuskin auki. Kolmantena päivänä vihdoin vajosin lattialle rukoilemaan Jumalalta että se kipu vain loppuisi. Kukaan ei kestä tätä kipua, kerroin hänelle. En edes minä. Kolmantena päivänä soitin Harrylle, en pystynyt estämään itseäni. Kerroin itselleni että jos hän vastaa, me saamme kaiken selvitettyä ja keksimme jonkun kompromissin. Pyytäisimme molemmat kunnolla anteeksi ja lupaisimme olla jättämättä toisiamme enää koskaan. Sen sijaan puhelu meni vastaajaan kahden piippauksen jälkeen, kertoen että hän oli hylännyt puheluni.