After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 95:

••• Harryn näkökulma •••

"Tässä, mä löysin niitä särkylääkkeitä", sanon taputtaen Louisin olkapäätä.

Hän on haudannut päänsä sohvaan ja hänen silmänsä ovat kiinni. Kun olen tökkinyt häntä hetken, hän avaa silmänsä ja nousee istumaan ottaakseen pienet pillerit kädestäni.

"Oletko sä kipeä?" kysyn häneltä uudelleen.

"En mä tiedä, musta tuntuu että mä olen tulossa kipeäksi. Mun vatsaan sattuu nyt enemmän kuin mun päähän mutta se saattaa johtua vain siitä että mulla on nälkä."

Tai siitä että minä aiheutan sinulle vitusti turhaa stressiä ja sinä näytät siltä että voisit oksentaa meidän sohvallemme hetkenä minä hyvänsä.

"Ai, no pizzan pitäisi olla täällä pian."

"Mhmm." Louis kallistaa päätään taaksepäin ja juo kulauksen vettä nielläkseen lääkkeet.

Tiedän ettei hän voi hyvin huomatessani ettei hänen poskillaan ole lainkaan väriä.

"Oletko sä saanut sun flunssarokotteen?" kysyn.

"Mitä?"

"Sun flunssarokotteen. Oletko sä saanut sitä tänä vuonna?" En tiedä millaisia kysymyksiä kipeiltä ihmisiltä kuuluu kysyä.

"En mä tiedä.. oikeastaan en. En mä usko. Mulla ei ole vakuutusta. Sun pitäisi nähdä kuinka kallis lasku siitä mun ambulanssikyydistä tuli", hän valittaa ja hymyilee minulle heikosti.

"Mä maksan sen", tarjoudun ja Louis rypistää minulle otsaansa mennen takaisin makaamaan sohvalle.

"Maksan oikeasti, sun ei pitäisi huolehtia lääkärikuluista."

"Shh.." hän sanoo ja sulkee silmänsä.

Päätän muistuttaa häntä uudelleen sitten kun hänellä on parempi olo, tai sitten minä vain maksan sen itse ilman hänen lupaansa. Mutta se varmasti ärsyttäisi häntä ja juuri niin yritän olla tekemättä.

"Mitä mun pitäisi tehdä?" kysyn kun ovelta kuuluu koputus.

Pizza tuli. Kun nousen seisomaan, koputus vain voimistuu ja peitän Louisin paljaan alavartalon peitolla ennen kuin kävelen ovelle. Koputus muuttuu hakkaamiseksi. Onko hän vittu tosissaan?

"Älä vittu hakkaa mun ovea, mun poikaystävän päätä särkee", ärähdän nuorelle työntekijälle.

"Sori jätkä", hän sanoo ojentaen minulle neliskulmaisen laatikon.

Minusta tuntuu vähän pahalta kun olin töykeä hänelle mutta hän olisi vain saanut Louisin päänsäryn pahenemaan. Kirjoitan nimeni kuittiin ja suljen oven hänen naamansa edestä.

"Mä.. ööh... mä laitan sulle vähän lautaselle", änkytän ja kävelen keittiöön.

Olen niin iloinen että hän on täällä kanssani meidän asunnossamme, vaikka hän onkin kipeä.

"Tuossa, sun täytyy syödä", sanon ja Louis voihkaisee taas.

"Mulla ei ole nälkä."

"Kyllä on, sä juuri sanoit niin." Louis nousee istumaan vetäen peiton päälleen.

"Yksi pala."

"Kaksi."

"Ei yhtäkään", hän melkein hymyilee.

"Okei, yksi."

Istun hänen vierellään ja nostan hänen jalkansa syliini kun me syömme. Hän ottaa pieniä paloja hitaasti, liioitellen pureskelemistaan todistaakseen minulle että hän varmasti syö. Hänellä on asennetta silloinkin kun hän on kipeä ja rakastan sitä. Louis nojautuu eteenpäin ja laskee tyhjän lautasen pöydälle ennen kuin sulkee taas silmänsä.