After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 91:

~~

On kuuma. Ihan liian kuuma, kun palaan takaisin todellisuuteen. Harry makaa päälläni, melkein hänen koko painonsa painaa minut patjaa vasten. Makaan selälläni ja Harry on vatsallaan, hänen päänsä rintaani vasten, toinen käsi kietoutuneena vyötärölleni ja toinen rennosti hänen vieressään. Minulla on ollut ikävä tällä tavalla nukkumista ja jopa sitä että Harryn hikoileva keho peittää omani kuin peitto. Kun vilkaisen kelloa, näen että se on kaksikymmentä yli seitsemän, kelloni herättää kymmenen minuutin kuluttua. En halua herättää Harrya, hän näyttää niin rauhalliselta, jopa pehmeä hymy koreilee hänen huulillaan. Yleensä hänen kasvonsa ovat rypyssä, jopa unessaan.

Nostan hänen kätensä vyötäröni ympäriltä yrittäen siirtää häntä kuitenkaan herättämättä häntä.

"Mhhmm..." hän mumisee kun hänen silmäluomensa räpsyvät ja hänen kehonsa liikahtaa samalla kun hän tiukentaa otettaan minusta.

Tuijotan kattoa ja pohdin pitäisikö minun vain pyöräyttää hänet pois päältäni.

"Paljonko kello on?" Harry kysyy unisena.

"Melkein puoli kahdeksan", kerron hänelle hiljaa.

"Hemmetti. Voidaanko me lintsata tänään?"

"Ei, mutta sä voit", hymyilen ja silitän sormillani hellästi hänen hiuksiaan, hieroen hänen päänahkaansa pehmeästi.

"Me voitaisiin mennä ulos aamiaiselle?" hän kääntyy katsomaan minua.

"Kuulostaa houkuttelevalta mutta mä en voi." Minä todella kuitenkin haluaisin. Harry liukuu syvemmälle peiton alle niin että hänen leukansa on juuri rintani alla.

"Nukuitko sä hyvin?" kysyn.

"Joo, tosi hyvin. Mä en ole nukkunut niin hyvin sen jälkeen kun..." hän jättää lauseen kesken.

"Hyvä että sä sait nukuttua", sanon.

"Voinko mä kertoa sulle jotain?" Harry ei tunnu olevan täysin hereillä vielä, hänen silmänsä kiiltävät ja hänen äänensä on karheampi kuin normaalisti.

"Tottakai." Alan taas hieroa hänen päätään.

"Kun mä olin Englannissa mun äidin luona, mä näin unta.. tai no painajaista."

Voi ei. Sydäntäni särkee. Tiesin että hän alkoi taas nähdä painajaisia mutta minua silti satuttaa kuulla siitä.

"Mä olen pahoillani että ne unet tulivat takaisin."

"Ei, ne eivät vain tulleet takaisin Louis. Ne olivat pahempia." Voisin vannoa että tunsin hänen kehonsa värähtävän mutta hänen kasvoillaan ei ole minkäänlaisia tunteita.

"Pahempia?"

Miten ne muka voisivat olla pahempia?

"Se olit sä, ne... tekivät sen sulle", hän sanoo ja jää korvaa lämpimän veren suonissani.

"Ai." Ääneni kuulostaa heikolta.

"Joo. Se oli.. se oli niin hirveää. Se oli niin paljon pahempaa koska mä olen tottunut niihin joissa on mun äiti, tiedätkö?"

Nyökkään ja asetan toisen käteni hänen paljaalle käsivarrelleen silittäen sitä samalla tavalla kuin hänen päätään.

"Mä en edes yrittänyt nukkua sen jälkeen, mä yritin pysyä hereillä koska mä en olisi kestänyt jos mun olisi pitänyt nähdä se uudelleen. Ajatus siitä että joku satuttaisi sua saa mut hulluksi."

"Mä olen niin pahoillani." Harryn silmät ovat ahdistuneet ja minun ovat täynnä kyyneleitä.

"Älä sääli mua." Hän ojentaa kätensä ja pyyhii kyyneleeni ennen kuin ne ehtivät pudota.