After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 21:

~~

Harry ottaa kaksi tyynyä sängyltä ja minä vedän peiton pois ja ojennan sen hänelle.

"Ei, käytä sä tota. Mä haen peiton käytävän kaapista", hän sanoo ja poistuu huoneesta.

"Okei", vastaan hiljaa vaikka olen nyt yksin huoneessa.

Käsittelen edelleen tunteitani Harryn tunteenpurkauksen jälkeen. En koskaan ikinä olisi uskonut että tulisin joskus todistamaan jotain sellaista häneltä. Hän oli niin karu, niin haavoittuvainen. Minusta tuntuu kuin minun ja Harryn asema vaihtelee koko ajan, toinen meistä on aina niskan päällä. Tällä hetkellä olen varma siitä että se olen minä, mutta en halua olla. En luota itseeni tarpeeksi ollakseni vastuussa siitä mitä meidän välillämme tapahtuu. Muutama tunti sitten minulla oli se kaikki selvänä päässäni mutta sen jälkeen kun näin hänet sellaisena, mieleni meni sekaisin ja ajatukseni ovat sumuisia.

Harry palaa kahden peiton kanssa ja hän laskee ne lattialle. Tunnen vähän syyllisyyttä siitä että hän joutuu nukkumaan meidän.. tämän asunnon kovalla lattialla mutta ottaen huomioon kaiken mitä hän on tehnyt, se ei ole kovin paha rangaistus.

Olin suunnitellut käyväni suihkussa vielä tänään mutta taidan odottaa aamuun asti, nyt haluan vain vaihtaa vaatteeni ja mennä sänkyyn. En ole varma miten paljon saan oikeasti nukuttua mutta minulla ei ole nyt energiaa käydä suihkussa. Kiipeän pois sängyltä ja otan pienen vaatekasan sängyn päästä. Harry katsoo kun kävelen sisään vaatehuoneeseen ja suljen oven perässäni. Pukeudun shortseihin ja t-paitaan.

Vetäen syvään henkeä, avaan oven ja kävelen takaisin sänkyä kohti. Harry makaa väliaikaisella vuoteellaan ja hänen pitkä vartalonsa vie suurimman osan ylimääräisestä tilasta lattialla. Tunnen hänen katseensa minussa kunnes saavun sängyn turvaan, peitellen itseni paksun peiton alle ja päästäen ulos henkäyksen jota pidättelin.

"Haluatko sä että mä laitan television päälle?" Harry kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Ei, jos sä haluat niin sä voit mutta mä pärjään ilmankin", vastaan.

Toivon että olisin ottanut lukulaitteeni laukustani niin että voisin lukea kunnes nukahdan. Ehkä se saisi minun elämäni näyttämään helpommalta, vähemmän traumaattiselta jos lukisin Catherinen ja Heathcliffin elämien päättymisestä. Catherine käytti koko elämänsä yrittäen taistella rakkaudestaan sitä miestä kohtaan, siihen saakka kunnes hän vihdoin aneli polvillaan Heathcliffin anteeksiantoa ja vannoi ettei voisi elää ilman häntä, vain kuollakseen muutama tunti myöhemmin. Minä pystyisin elämään ilman Harrya, eikö niin? Minä en viettäisi koko elämääni taistellen tästä, tämä on vain väliaikaista. Eikö niin? Me emme toisi itsellemme ja muille tuskaa pelkästään koska olemme itsepäisiä. Eikö niin? Epävarmuuteni häiritsee minua enkä voi olla vertaamatta Trevoria Edgariin.

"Lou?" minun oma Heathcliffini kysyy, keskeytteän ajatukseni.

"Niin?" kuiskaan.

"Mä en pannut.. maannut Mollyn kanssa", hän korjaa karkeaa kielenkäyttöään. Pysyn hiljaa, haluan uskoa häntä mutta en anna itseni unohtaa että hän on harhauttamisen mestari.

"Mä vannon", hän lisää.

"Miksi sä sitten sanoit niin?"

"Satuttaakseni sua. Mä olin vain niin vihainen koska sä sanoit että sä suutelit jotain toista ja mä vain sanoin sen minkä mä tiesin satuttavan sua eniten." En pysty näkemään Harrya mutta jotenkin vain tiedän että hän makaa selällään, käsivarret ristissä ja kädet hänen päänsä alla, tuijottaen kattoa.