1. luku

2.2K 119 18
                                    

"Friia, yrittäisit edes."

Katsoin Iiristä ärtyneenä hänen tunkiessaan parsakaalia suuhunsa. Ei ollut minun syyni, että painajaiseni valvottivat minua jo viidettä yötä putkeen.

Tapansa mukaan Iiris ei halunnut ymmärtää, koska Iiris ei ikinä ymmärtänyt toisten ihmisten ahdinkoa. Järkähtämättömänä ja toisinaan äärimmäisen kylmän laskelmoivana Iiris oli minunlaiselleni aika ajoin mahdotonta seuraa. Kuten nyt.

"Minä en vain ymmärrä miten voit nähdä samaa unta yöstä toiseen. Se ei ole loogista", Iiris sanoi ja korjaili tekemäänsä nutturaa, joka oli päivän mittaan alkanut työntää oransseja haituvia. "Oletko kuunnellut musiikkia? Katsonut lastenohjelmia illalla? Vältellyt uutisia?"

"Olen, olen ja olen", sanoin jahdatessani hernettä lautaselta. Kiusankappale ei millään tahtonut jäädä satimeen. "Pate Postimies tursuaa jo korvista."

"Et saa nukuttua kunnolla ja se vaikuttaa koulumenestykseesi", Iiris sanoi kohauttaen olkiaan. "Suosittelen kääntymään ammatti-ihmisen puoleen."

Pudistelin päätäni. Iiris tiesi, ettei minua saisi minkäänlaisen terveydenalan ammattilaisen pakeille edes kirveen kanssa. Yksi asia, jota pelkäsin yli kaiken oli valkotakkiset, silmälasipäiset, tekopirteällä äänellä lässyttävät lääkärinplantut.

"Koeta nyt sen herneen kanssa niin mennään. Korvasieni ei odota."

Herne lensi lautaselta lattialle ja noustessani murskasin sen kengälläni. Turhaan yritti karata kurjaa kohtaloaan.

Korvasienen paremmin tunnettu alter ego oli harmaantuva fysiikanopettajamme Aittola, jonka lempipuuhaa olivat sienet. Lukion ensimmäisen vuoden alussa olimme luulleet hänen vain innostuneen niiden keräämisestä, mutta vuoden aikana meille selvisi, että Korvasienellä oli obsessio. Erittäin paha sellainen.

Selittäessään mahtavasta sienisaalistaan yritin epätoivoisesti ymmärtää edellisen kappaleen syvintä sanomaa. Olisin jo luovuttanut koko aineen suhteen, mutta Iiris sai minut jatkamaan.

"Miten se tähtitiede sitten?" oli Iiris kysynyt, kun olin edellisen kurssin alussa itkenyt hänelle, etten osaa mitään. "Et luovu unelmastasi jonkun fysiikan takia!"

Helppohan Iiriksen oli sanoa. Hänelle mikään ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.

"Honkala!" Korvasieni huudahti yhtäkkiä ja säpsähdin rajusti tuijottamaan opettajani ryppyisiä kasvoja. "Kirjoita kotitehtävä 13 taululle."

Auoin suutani epätoivoisena, mutta tiesin vastarinnan olevan turhaa. Nappasin vihkoni pöydältä ja koko keho täristen askelsin taululle. Hengitykseni tihentyi. Tunsin arvioivat katseet selkäpiissäni.

Eihän minulla ollut mitään takapuolessani? Eihän herne ollut palannut kostamaan? Olihan paitani suorassa? En voinut vaivihkaa edes suoristaa sitä.

Otin tussin tärisevin käsin ja aloin kirjoittaa yhtälöä, hajuakaan siitä mitä olin tekemässä. Kaksi muuta oppilasta olivat jo omien tehtäviensä kimpussa ja näyttivät täysin siltä, että tiesivät mitä tekivät. Tajusin, että oikealla puolellani seisoi Aate: vaaleahiuksinen poika, johon olin ollut ihastunut lukion ensimmäisestä päivästä lähtien.

Pidä itsesi koossa. Friia, keskity.

Vasemmalla puolellani seisoi Joonatan, joka laiskan rennosti kirjoitti numeroita tauluun, vilkaisemattakaan vihkoonsa. Joonatan oli minun ja Iiriksen mielestä kaunein asia koko koulussa, eli pelasi täysin eri sarjassa kuin me. Hän oli kuin maajoukkuetason tähti, kun me taas sijoituimme nappulaliigaan.

Joonatanin kohdalla ulkonäkö ja sisäinen kauneus eivät liikkuneet käsi kädessä, sillä häntä itseriittoisempaa ihmistä oli vaikea löytää. Oli niin väärin, että hän kaiken sen kauneuden lisäksi oli hyvä fysiikassa, johon hänellä ei edes tuntunut olevan sen suurempaa kiinnostusta. "Luen tätä paskaa vain, koska isä käskee."

Tunsin taas kerran kateuden pistoksen. Minulla ei ollut mitään, mitä kaikilla muilla oli.

"Honkala, voisitteko ystävällisesti pitää kiirettä", Korvasieni kröhäisi vaativasti. Halusin heittää mokomaa ukkoa viimeisiä vetävällä tussilla, mutta päätin kuitenkin vain tyytyä kirjoittamaan laskuni loppuun ja palaamaan paikalleni. Istahtaessani Iiriksen viereen hän pudisteli päätään.

"Voisitko avata minullekin mitä olet ajatellut laskiessasi tuota laskua?" Iiris kuiskasi. Tyydyin vain irvistämään hänelle anteeksipyytävästi.

"Hei Frii, mikä masentaa?" Nooa virnuili autonsa etupenkiltä koulun parkkipaikalla bassot kovaäänisesti jumputtaen. Aurinko vuodatti varmasti vuoden viimeisiä lämmittäviä säteitään ja koulutien varrella olleet tammet olivat saaneet jo hiukan syksyistä väriä. Olisi pitänyt ilmoittaa, että tänään en halunnut kyytiä.

Kolme vuotta minua vanhemman veljeni mustat hiukset olivat täysin sekaisin - hän oli luultavasti vasta noussut sängystä. Jäätyään toiselle välivuodelle hän ei oikeastaan ollut mitään muuta tehnytkään kuin nukkunut. Epäonnistuttuaan taas pääsemään halajamaansa hakukohteeseen hän oli valunut sängynpohjalle kieriskelemään itsesäälissä. Milloinkohan isälle riittäisi?

"Ostin sinulle syntymäpäivälahjan!" Nooa hihkui leveä virne naamallaan istahtaessani pelkääjän paikalle.

"Minun syntymäpäiviini on kaksi viikkoa." Kurtistin kulmiani. Ehkä minun pitäisi olla vain iloinen, että Nooa edes muisti niiden olevan syksyllä, sillä hän hädin tuskin muisti omaansakaan.

"Tiedän! Mutta muistin sen tänään enkä halunnut unohtaa ostaa sinulle lahjaa!"

Nooa ojensi kätensä takapenkille ja tyrkkäsi syliini ällöttävän kellertävän rehun oranssinvihreässä kupissa. Tuijotin sitä uskomatta silmiäni.

"Mitä hel-"

"Lyön vetoa, ettet saa pidettyä tuota kasvia edes viikkoa hengissä."

Mulkaisin häntä murhaavasti - hän varsin hyvin tiesi kuinka hyvä olin pitämään mitään elävää, no, elossa. Olin saanut yläasteella tapettua jopa kaikki kaktukseni parin kuukauden sisään.

"Saat kaksikymppiä, jos voitat."

"Entä jos häviän?"

Nooa virnisti ilkikurisesti. "Saat pestä autoni."

Ei ollut paha. Kyllä minä nyt yhden kasvin saisin pidettyä viikon hengissä kunhan yrittäisin.

"Sovittu."

Nooa ajoi parkkipaikalta ja vaihtoi Nirvanan levyn soittimeen. Hän alkoi laulaa epävireisellä äänellään ja yhdyin hänen mukaansa. Lauloimme sydämemme kyllyydestä epävireisillä äänillämme. Isä jaksoi aina huokailla karaokellemme, mutta se sai aina meidät vain laulamaan kovempaa.

Muutaman kappaleen jälkeen saavuimme vanhan antikvariaatin eteen.

"Voin viedä kukan", Nooa sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen ruukun vastaan.

"En luota sinuun", sanoin virnistäen. "En anna sinulle tilaisuutta sabotoida kukkaani."

Nooa hymähti ja suljin oven. Antikvariaatin näyteikkunassa hääri pomoni, Maaria Leutomaa, joka asetteli uusia löydöksiään vanhojen tilalle. Hän hyöri ja pyöri ympyrää, pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten. Astuin vanhoilta kirjoilta tuoksuvaan paratiisiin kello helähtäen, mutta Maaria ei noteerannut tuloani millään tavalla.

"Iltapäivää, minä-" aloitin, mutta Maaria vain heilautti kättään.

"Piilota se sinun ruma kasvisi. Se tuhoaa muuten tämän huoneen harmonian." Vilkaisin kasvia sylissäni ja irvistäen vein sen tiskin taakse. Maaria ponnahti pois näyteikkunan korokkeelta pitkä hame heilahtaen. Hän näytti juuri siltä kuin hänet olisi riuhtaistu vanhan romanttisen kirjan sivuilta. Hän oikoi pyöreitä lasejaan ja veti muutaman ponnarista karanneen hiuskiehkuran korvan taakse.

"Sain tänään lastin kirjoja, jotka pitäisi purkaa", hän sanoi. "Ja yritä varoa etteivät ne hajoa käsiin, sillä ne ovat olleet viimeiset kolmekymmentä vuotta kellarissa."

Huokaisin syvään, kun kuljin vanhojen, elämää nähneiden opusten halki. Niiden tuoksu oli rauhoittava ja tuttu, mutta kirjojen lajitteleminen sai minut silti tuskastumaan. Maaria häselsi ympäriinsä ja hyökkäsi asiakkaiden kimppuun kuin haukka. Vilkuilin kelloa alituiseen, jotta vain pääsisin kotiin katsomaan sarjoja.

Olisinpa osannut nauttia normaalista päivästäni vielä kun se oli mahdollista. 

Kuoleman oppipoikaWhere stories live. Discover now