Kuoleman oppipoika

22. luku

A/N: Kiitos taas hirveästi kaikista kommenteista ja äänistä <3 Teette päivistäni paremman!

Se ei voinut olla niin, ei vain voinut. Aate seisoi edessäni, näyttäen entistä hämmentyneemmältä. Kuka hän oli? Tunsinko häntä loppujen lopuksi ollenkaan? Kylmyyden tunne ei ottanut laantuakseen, totuus oli julmempi kuin olin ikinä kuvitellut.

"Missä ihmeen aineissa olen ollut?" Aate sanoi hiljaa syvenevän ahdistuksen vallassa. "Tässä ei ole mitään järkeä."

Kaikessa oli järkeä, muistinmenetyksessä, oudoissa unissa. Aate oli ollut kuin minä, jopa pahempi.

"Onko kaikki hyvin?" Aate kysyi. "En minä oikeasti ole tuollainen, tiedät sen."

Pystyin vain nyökkäämään. Minulla ei ollut mitään hajua, mitä tehdä. Kertoisinko Aatelle totuuden? Uskoisiko hän minua? Pystyisikö hän niin muistamaan mitä hänelle oli käynyt, mitä hän oli tehnyt? Sillä jotain hän oli tehnyt päästyään kohtalostaan eroon. Kuolema oli valehdellut minulle, oli keino estää tuleva. Kohtalo ei ollut sinetöivä. Elämä oli puhunut totta.

Aate tarkkaili minua kulmat kurtussa.

"Friia?"

"Me-meidän täytyy varmaan mennä tunneille", sain sanottua, skenaarioiden pyöriessä kiihtyvällä tahdilla päässäni. Salaisuuden paljastuminen oli huumaavaa enkä tiennyt mitä tehdä tällä uudella tiedolla. Koska jotain minun oli tehtävä, en voisi vain olla kuin kaikki ei olisi juuri muuttunut.

"Keksitkö sinä jotain?" Aate kysyi varovasti.

"Mitä?"

"Emmin kertomuksesta. Saitko jonkun idean tai-"

"Ei. En mitään. Kuulostaa oudolta. Muistatko sinä mitään?" Tiesin, ettei hän muistanut. Hän oli vain pelkkää hämmennystä.

Aate pudisteli päätään.

"Okei, nähdään sitten koulun jälkeen ja mietitään asiaa, jooko? Minun... minun täytyy tosissaan mennä."

Jätin hämmentyneen Aateen kellariin huonon omantunnon soimatessa ja kaivoin puhelinta taskustani. Minun olisi kerrottava Iirikselle heti, mitä oli tapahtunut. Hän tietäisi mitä tehdä.

"Mihin ihmeeseen sinä vedät minua, kemian luokka-"

En tiennyt mistä aloittaa. Tärisin kauttaaltani.

"Iiris."

"Meidän täytyy mennä, sinä tiedät-"

"Iiris. Minä-"

"Mitä?"

"Minä tiedän, mikä Aatella on."

"Häh? Okei? Eikö sen pitäisi olla hyvä juttu? Ja miksi sinä sen minulle kerrot? Eikö-"

"Aate oli Kuoleman oppipoikana!"

Iiris tuijotti minua, kuin olisin menettänyt lopullisesti järkeni. Siltä minusta tuntuikin. En tiennyt mitä tehdä. Pimeys pyöri kehossani hermostuneena, saaden minut voimaan pahoin. Tämä ei voinut olla totta. Kaikelle oli oltava jokin muu selitys, mutta ei.

"Se... se.... Kun puhuimme Aaten kaverille, hän kuvaili Aaten oireita samanlaisina kuin minun. Hän oli kärttyinen, ilmestyi likaisena kouluun, ei enää puhunut kavereillaan. Aivan kuten minä! Sen takia Aate ei muistanut kuka minä olin!"

Iiris katsoi minua epäuskoisena.

"Ei siinä ole mitään-"

"Järkeä? Ei pitäisi olla, mutta kun vaan on! Kuolema on puhunut jostain epäonnistumisesta, jostain mitä viime kerralla kävi. Se on tullut jatkuvasti esiin, mutta en ole tajunnut kiinnittää siihen huomiota! Ja..." Yritin kerätä kaiken tapahtuneen yhteen, saada kaikesta järjettömyydestä viimein jotain järkevää. Muistaisinpa jotain, joka kumoaisi kaiken. "Ja Aateen isä! Hän sanoi, että Aate oli kertonut hänelle hänen syövästään! Aate oli saanut tietää, että hänen isänsä kuolisi ja hän yritti estää sen!"