Kuoleman oppipoika

29. luku

A/N: Hetkinen... mitä tapahtuu? Uusi luku? Wow... Eihän tässä mennytkään kuin lähes kaksi kuukautta. Kiitos kaikista äänistä ja kommenteistanne, ne ovat aina piristäneet kovasti <3 Lupaan, ettei seuraavassa luvussa mene yhtä kauaa. Toivottavasti vielä nautitte tarinasta, sillä loppu lähenee hurjaa vauhtia!

"Aate!"

Polvistuin hänen viereensä, kosketin verestä tahmeita kasvoja. Järkytykseen sekoittuivat kysymykset, jotka pinoutuivat toistensa päälle. Näkikö hän minut? Miksi hän oli ilmestynyt juuri tänne? Juuri nyt? Veressä?

"Friia?" Aate käänsi päätään ja avasi siniset silmänsä. Mahassani kiepsahti, kun näin hänen katseessaan muuta kuin vihaa.

"Sinä näet minut?"

"Totta kai", Aate sanoi ja irvisti. "Piti vain luoda portti kahdesti. Miksi olet limbossa? Sairaalassa? En olettanut päätyväni tänne."

Hän yritti nousta, mutta älähti sitten ja painui takaisin maahan kasvot tuskasta vääristyneenä.

"Okei, ei vielä."

"Mitä... mitä sinä täällä teet?" Ja silloin taas muistin mitä Aate oli tehnyt, kuinka hän oli pettänyt Kuoleman, kuinka paljon hän vihasi minua ja nousin nopeasti maasta. Aate katsoi minua ilmeettömänä. En tiennyt mitä enää edes ajatella. Kertoisinko Nooasta? Siitä, että olin pelastanut hänet? Miten tekopyhästi käyttäydyin? Sentään tiesin tehneeni väärin, sentään halusin pelastaa vain yhden hengen. Minä olin tehnyt oikein, Aate väärin.

"Okei, okei... Rauhoitu. Minun pitää- perse!" Aate yritti taas nousta, mutta kipu esti edelleen. "Voisinko parantua nopeammin kiitos!"

Hymähdin ja Aate iskosti katseensa minuun.

"Kiitos sinun."

"Ihan oma vikasi."

Tuijotimme toisiamme. Hänen katsomisensa sattui. Miksi hän oli täällä? Miksi hän puhui minulle? Miksi hän oli veren peitossa? Oliko se hänen omaansa vai jonkun muun? En kuitenkaan saanut kysyttyä. En halunnut tietää. Minulla oli oma sotku kesken. En tarvinnut enää muuta.

"Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa." Käännyin ympäri. Nostin viikatteen palat maasta, johon ne olin hädissäni tiputtanut. Oli vaikeaa pysyä kasassa, kun osat elämästäni yksi kerrallaan hajosivat.

"Mitä tapahtui?" Aate kysyi ja osoitti viikatteen puolikkaita.

Vedin syvään henkeä. Ei minun tarvitsisi vastata.

"Minä... pelastin Nooan", sanoin hiljaa ja käännyin kohtaamaan hänet. Aate tuijotti minua silmät suurina, prosessoiden sanomaani. Eri tunteet risteilivät hänen kasvoillaan, hämmennys, epäluulo, voitonriemu.

"Mitä? Pelastit Nooan? Kuolemalta? Et taidakaan olla yhtään parempi kuin minä. Oletko nyt sittenElämän puolella?"

"En ikinä! Minä pelastin vain Nooan, en aio tuhota koko systee-". Hiljenin. Ei minun tarvitsisi selitellä hänelle mitään. "Tuomitse miten haluat. Sano miten kaksinaamainen olen, minua ei kiinnosta mitä sinä ajattelet!" huusin. "Ja ethän sinä välitä! Niinhän sinä sanoit!"

Miksi Aate oli täällä? Oi miksi oi miksi? Muistuttamassa kaikista virheistäni? Esittikö hän vain yllättynyttä? Hän saattoi itse hyvin olla Elämän puolella ja onkia minusta tietoja. Pakkohan Elämän oli kertoa hänelle, mitä olin aikonut tehdä. En ollut löytänyt häntä, joten hän oli todennäköisesti ollut Elämän täydellisessä valtakunnassa siemailemassa teetä.