Kuoleman oppipoika

20. luku

A/N: Woah, yli kuukausi on mennyt.... Pahoittelen syvästi taukoa, mutta olen ollut hiukan jumissa tarinan kanssa, sillä nyt elellään ns. kriittisiä aikoja. Kiitos kuitenkin kaikista kommenteista ja äänistä ja uusista lukijoista, joita on tuntunut tulleen hirveästi lisää, kiitos siis mielenkiinnostanne! Toivottavasti jatko miellyttää!

Astuimme portista Manalan ovelle, kun tajusin, että olin vuotamassa kuiviin. Päässäni huippasi. Käsivarressani oli pitkä, syvä haava ja limainen veri valui sormieni väleistä, kun yritin epätoivoisesti toisella kädelläni pitää veret sisälläni.

"Mi-minun käteni", sain sanottua ja horjahdin. Kuolema näytti nyt vasta huomaavan käsivarteni.

"Sinun täytyy mennä sairaalaan, he paikkaavat sinut."

Sairaalaan? Ei, en voisi mennä sairaalaan. Pudistelin tiukasti päätäni.

"Ei! He-he kyselevät liikaa, olin siellä vasta, se- he epäilevät jo jotain. Minun täytyy-"

"Friia, rauhoitu. Hengitä."

"Iiris!" keksin sumuisilla aivoillani. "Iiris osaa! Hän voi auttaa!"

"Mitä?"

Loin häiväkän portin. Ehkä se ajaisi asiansa. En voisi odotella enää kauaa.

"Friia", Kuoleman ääni oli varoittava, mutta en jaksanut välittää, vaan astuin suoraan Iiriksen siistiin huoneeseen. Hän makasi otsa rypyssä sinisellä päiväpeitollaan, kynä suussaan, fysiikan kirja vain muutaman sentin päässä hänen kasvoistaan. Hän oli taas unohtanut lasinsa ja ollut liian laiska laittamaan piilolinssit.

"I-iiris", sain sanottua. Huone pyöri ympärilläni. Iiris kirkaisi ja tuijotti minua kauhuissaan.

"Mi-mitä- mitä sinä- mistä- Olet ihan verinen!"

Naurahdin.

"Elävät... elävät kuolleet hyökkäsivät."

Iiris tuijotti suurta avohaavaa käsivarressani ja istutti minut äkkiä sängylle. Hyvä. Jalkani tärisivät.

"Pitää soittaa ambulanssi!"

"Ei", sanoin. Oli vaikea muodostaa sanoja. "En voi."

"Miten niin muka? Minunko tuo pitäisi sitten ommella?"

Nyökkäsin.

"Se oli retorinen kysymys!"

"Osaat kyllä."

"No enkä osaa!"

"Neulaa ja lankaa vaan."

"Vaan? Friia, voi hyvä luoja-"

"Ihan vain... tiedoksesi... Pyörryn kohta." Päässäni heitti. En enää edes tuntenut kipua. Ajatukseni olivat tahmaisempia kuin veri käsivarrellani.

"Äh, odota- odota siinä."

Iiris rynnisti ovesta ja palasi sytkäri ja ompeluvälineet mukanaan.

"Et syytä minua, jos kätesi tippuu irti!"

Istuin sängynreunalla, pää nojaten toiseen käteen toisen ollessa Iiriksen armoilla. Desinfiointiaine kirveli. Neulanpisto ei tuntunut miltään elävän kuolleen lävistyksen jälkeen. Iiriksen kädet tärisivät hänen sulkiessaan haavaa. Entä jos se kävisikin kohtalokseni? Kuinka ironista.

Sidottuaan haavan harsolla, Iiris henkäisi syvään.

"Valmista."

"Kiitos", sain sanottua. Pelkäsin sanojen sijasta suustani tulevan oksennusta. Tuntui oudolta nähdä valkoinen harso muuten veristä ja likaista käsivarttani vasten. Iiris siirtyi puhdistamaan pienempiä haavoja.