Kuoleman oppipoika

21. luku

A/N: Paljon onnea valmistuville ja tästä vuodesta selvinneille! Nauttikaa kesästä! Tämä luku... huh. Vähän jännittää julkaista, mutta toivottavasti tykkäätte! Kiitos kaikista kommenteistanne ja äänistänne, ne merkitsevät ihan hirmuisesti <3

Se oli väärin. Niin kamalan väärin.

Yön hämärässä katselin Aateen unesta rauhallisia kasvoja. Hänen huulensa vasten omiani, suudelma, joka oli äkkiä kiihtynyt nollasta sataan. Sormet ihollani. Poskeni punehtuivat ajatuksestakin, hymy nousi korviin.

Ei. Se oli väärin.

Oli niin väärin, mitä tein Aateelle. Puhuin jäämisestä, vaikka olin lähdössä. Valehtelin päin hänen naamaansa, uskotellen itselleni vain auttavani häntä. Mitä muuta voisin? Kertoa totuuden? Se ei ollut vaihtoehto.

Kun olin hänen lähellään, kaikki oli paremmin. En halunnut enää muuta kuin suudella häntä, olla hänen lähellään ja rakastaa. Se kai tämä selittämätön tunne oli? Pimeys ei reagoinut mihinkään samalla tavalla. Se täytti koko kehoni, mutta hyvällä tavalla.

Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea aiemmin, kunpa en olisi viivytellyt. Ehkä kaikki olisi toisin. Ehkä mikään ei olisikaan tiellämme. Olin haaskannut koko elämäni pelkäämiseen ja nyt kun kaikki oli lopussa, tajusin, että minulla oli koko elämä edessäni.

Kello lähestyi viittä. Miten selviäisin huomisesta koulupäivästä? Miksi edes ylipäätään vaivauduin? Joutuisin tekemään Kuoleman ajatuksetonta työtä satoja vuosia, en tarvitsisi integraalilaskentaa. Tuijotin seinää ajatusten kieppuessa hermostuneena ympyrää. Ei. Tein sen pitääkseni elämäni mahdollisimman normaalina mahdollisimman pitkään. Minulla oli vielä aikaa. Auttaisin Aatea. Vahinko oli jo tapahtunut, joten pystyisin ainoastaan turvaamaan, ettei lisävahinkoa syntyisi. Kävin takaisin makuulle ja silloin Aate säpsähti hereille.

"O-onko kaikki hyvin?" hän kysyi unisena ja hieroi silmiään.

"Juu on, kävin vain vessassa", sanoin nopeasti ja vedin itseni hänen kainaloonsa. "Kouluun on vielä muutama tunti."

Aate nyökkäsi ja nukahti saman tien. Hymyilin. Minä pystyisin tähän.

Aamun viileydessä talsimme koululle käytyämme ensin Aaten luona hakemassa hänen kamppeensa.

"Milloinkohan viimeksi olen nukkunut yhtä hyvin", Aate sanoi leveästi hymyillen avatessaan minulle koulun oven. Hymyilin hänelle. Itse olin nukkunut surkeasti, mutta en todellakaan aikonut pilata hänen hyvää tuultaan.

"Älä muuta viserrä", sanoin vain harvinaisen tietoisena tummista silmänalusistani. Aate kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Huomasiko hän alakuloni? Halusin olla iloinen, kun jää oli viimein rikkoutunut väliltämme, mutta pelkäsin, mitä se tarkoitti.

"Harmi, että tämä päivä täytyy pilata niin kutsutuilla ystävilläni", Aate sanoi ja iskosti katseensa nurkkaan, jossa pieni joukko istui ja naureskeli valtavaan ääneen. En tuntenut heistä ketään tai muutenkaan ollut aikaisemmin kiinnittänyt heidän olemassaoloonsa huomiota.

"Nuoko he ovat?" varmistin vielä.

"Joo", Aate sanoi katkeruutta äänessään. "Hoidellaan heidät myöhemmin. Minä... he eivät ole aamuihmisiä."

Katsoin heidän energistä menoaan. He olivat ainoa joukko, joka piti ääntä muiden raahustaessa masentuneena kohti luokkiaan.