Kuoleman oppipoika

2. luku

Minä olin taas siellä.

        Pimeässä.

                            Tuuli humisi, tuoden ja vieden hiljaisia sanoja, joista en saanut selvää.

Taas. Taas tämä sama painajainen.

En tiennyt kävelinkö eteenpäin, olinko paikallani, olinko edes läsnä. Kuulin vain kuiskailut. Ne täyttivät korvani, pääni, sieluni. Halusin huutaa, halusin hiljentää äänet.

Menkää pois.

Eivät ne menneet.

Sitä jatkui ikuisuuden. Kuten aina.

Heräsin vasta kun erotin nimen.

Heräsin pimeyteen, päässäni soi

                        Joonatan Hakavesi.

"Sinä siis erotit nimen."

"Niin", sanoin kävellessämme tyhjää koulun käytävää. Olimme taas myöhässä. "Aina ennen olen saanut nimiä, joita en ole tunnistanut. Joonatan oli ensimmäinen, jonka tiedän."

"Joonatan aukoi eilen päätään joka tunnilla. Ehkä se jäi mieleesi ja aivosi pompauttivat hänen nimensä esille."

"Mitä ne muut nimet ovat sitten olleet?"

Iiris ei saanut tilaisuutta vastata, sillä saavuimme liikuntasaliin, joka oli jo täynnä ihmisiä. Keski-ikäinen nainen piti salin keskellä puhetta ja ihmisten katseet olivat iskostuneet häneen.

"En voi uskoa, että sait raahattua minut tähän mukaan", Iiris mutisi.

"Tiedät, että tarvitsen henkistä tukea."

"Terapeuttia sinä tarvitset", Iiris murahti. "Minä vihaan tapahtumia ja varsinkin niiden järjestämistä."

"Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan", sanoin. Sain vieressäni seisovalta mieheltä terävän mulkaisun.

"Ai tänäänkö on se ilta, kun pyydät hyväntahdonlähettilästäsi kahville?"

Pyöräytin silmiäni.

"Tarvitsen rohkaisua, okei?"

"Olet nössö."

Niin olin. Olin nössö pahimmasta päästä. Mutta yli vuoden sisäisen kamppailun jälkeen tunsin olevani valmis. Jos epäonnistuisin, Iiris tukisi - ainakin jotenkin. Ainakin käskisi kasaamaan itseni, jos päätyisin nurkkaan itkemään. Aate sai sydämeni sykkimään liian kovaa ottaen huomioon, että olimme jutelleet tasan kerran kunnolla lukion ensimmäisenä päivänä. Siitä lähtien olimme tasaisin väliajoin törmänneet kuin kohtalon oikusta ties missä tapahtumissa. Aate oli kirjaimellisesti jokaikisessä tempauksessa, joka kaupungissamme järjestettiin. Ja aina kun kohtasimme, hän hymyili minulle, joskus jopa nosti kätensä.

Ja tottakai oli kohtaaminen viime kesältä, mutta Iiris sanoi, että sitä ei lasketa.

En minäkään ollut laskenut sen päivän jälkeen, kun tajusin, ettei Aate muista tapahtuneesta mitään.

"Luultavasti hänen äitinsä pakottaa hänet. Kuten Joonatanin", Iiris sanoi ja mäiskäsi syliini pressuja. "Sinun on parempi puhua hänelle tänään tai menen henkilökohtaisesti hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Pakkomielteesi on puuduttavaa."

"Miten niin Joonatanin?"

"Etkö nähnyt? Hän seisoi meistä muutaman metrin päässä ilmeisen kettuuntuneena."