Kuoleman oppipoika

17. luku

A/N: Tässä olisi vihdoin ja viimein uusi luku, anteeksi odotus! Toivottavasti tykkäätte! :)

Istuimme niin pitkään. Aate lattialla ja minä sohvalla, jalat ristissä, näprätenhupparini hihaa ja puristellen sormiani. Mitä olin mennyt tekemään? Se oli ainoa asia, joka päässäni soi. Televisiossa pyöri tyhjänpäiväinen lastenohjelma, jonka nauru täytti hiljaisen olohuoneen.

Yritinkö todella parhaani? Teinkö kaiken minkä voin?

En. En todellakaan. Olisin voinut yrittää estää Kuolemaa. Olisin voinut yrittää puhua Kohtalottarille järkeä. Anoa heitä säästämään Aateen isän hengen. Mutta en tehnyt niin. Vein vain Aaten hänen kuolevan isänsä luo kuin se olisi ratkaissut kaiken. Kuin se olisi antanut anteeksi kaiken mitä olen tehnyt. Kuin näin Aate sai mitä ansaitsi. Mutta hän ansaitsi isän. Terveen isän, joka voisi sanoa pojalleen olevansa pahoillaan, halata häntä.

Mutta en tehnyt mitään, jotta se voisi tapahtua. Olin aivopesty, ajattelin sen olevan ainoa todellisuus. Ihmiset kuolevat. Että emme voi sille mitään. Etten minä voi sille mitään. Minä, kaikista ihmisistä, voin tehdä eniten. Voisin muuttaa kaiken.

"Anteeksi", Aate sanoi yhtäkkiä hiljaa ja sammutti kummittelevan naurun.

"Mistä?"

"Siitä, että huusin sinulle."

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Olit shokissa."

"Se oli silti väärin enkä... enkä halua kohdella sinua väärin."

"Hei", laskeuduin hänen viereensä. "Älä murehdi siitä. En minäkään halua kohdella sinua väärin, mutta... silti teen niin. Jatkuvasti."

"Ollaan mekin yksi katastrofi", Aate huokaisi syvään ja hieroi silmiään. Naurahdin.

"Älä muuta virka."

Näin miten suru syveni Aaten kasvoilla. Syyllisyys siitä mitä olin aiheuttanut Aateelle ajelehti sisälläni kuin laiva myrskyssä. Tulisiko häntä ikuisesti kummittelemaan näky Kuolemasta ja isänsä sielusta? Näkisikö hän painajaisia? Miten voisin korjata tämän? En mitenkään. En yhtään mitenkään. Voisin vain olla siinä. Yrittää auttaa häntä olemasta sekoamatta.

Seuraava koulupäivä oli pitkä ja uuvuttava, sillä ajatukseni olivat Aateessa. Korvasieni huohotti niskaan tekemättömistä läksyistä ja kirkui fysiikan tärkeydestä.

Koko fysiikka oli todennäköisesti pelkkää valhetta.

Iiris oli sättinyt minua huonosta suunnitelmastani heti ensimmäiseksi aamulla, mutta hän ei kertonut minulle mitään uutta. Tiesin tehneeni vain vahinkoa.

Koulun jälkeen vaeltelin keskustassa, sillä en halunnut mennä kotiin ja Aate oli halunnut olla yksin. Vaatekaupassa hiplasin vaatteita, miettien pitäisikö kokeilla niitä. Mitä turhaan? Olisin poissa pian.

En ollut halunnut ajatella sitä, että joka päivä, joka hetki, olin lähempänä kohtaloani. Jättäisin kaikki minulle rakkaat ihmiset. Miten isä ja Markus selviäisivät siitä? Isä oli saanut kestää jo aivan tarpeeksi yhdelle elämälle. Olin ollut heikko ja jäänyt Aateen vierelle. Olin-

"Kuinka voin auttaa?"

Katsahdin nopeasti myyjään.

"Ei kii-" Sanat jumittuivat kurkkuuni ja puristin lujasti kädessäni lepäävää vaatekappaletta, kuin se todistaisi, etten uneksinut. Edessäni seisoi nainen, jonka tummat hiukset laskeutuivat olkapäille. Tummat silmät tarkkailivat minua varovasti, vaikka huulilla oli ystävällinen hymy. Hän oli pukeutunut merkkivaatteisiin, jotka korostivat hänen pienen pientä vyötäröön. Hän näytti tutulta. Hän oli haamu menneisyydestäni, mutta kuin paranneltu versio. Nuorempi, laihempi, hillitympi.