Kuoleman oppipoika

5. luku

A/N: Nyt olikin vähän pidempi tauko, anteeksi siitä! Luku oli kuitenkin suht haastava, sillä tärkeitä tapahtumia on paljon (ja aika on ollut rajallista (yliopistoelämä on rankkaa)) Toivottavasti tykkäätte luvusta! :)

Ilma ulkona oli muuttunut synkäksi: puut huojuivat tuulessa, vettä tihuutti tiukasti ja kaukana jyrähteli ukkonen - intiaanikesä oli vaatinut veronsa. Ajoittain vanha lamppu väpätti katossa ja yritin pysyä rauhallisena. Selailin hyllyrivejä ja valitsin sattumanvaraisesti kirjan, jotta saisin pidettyä mielikuvitukseni aisoissa.

Sunnuntaivuorot olivat aina ikäviä, mutta tänään päivä oli tuntunut tavallista pidemmältä. Olin koko päivän joutunut kököttämään yksin tiskin takana ja odottamaan asiakkaita, joita ei ollut ilmestynyt ainuttakaan. Siivoamistakaan ei enää ollut, joten tyydyin tylsään kirjaan ja harjoittelemaan tukisiteen laittoa. Välillä tylsyyteni keskeytti Aate, joka lähetteli tyhmiä kuvia yrittäessään piristää minua.

Keskittyessäni kolmatta sivua jatkuneeseen kuvailuun maalaistalon idyllisyydestä, ovi kävi ja sisään astui kaunein nainen, jonka olin koskaan nähnyt. Vaaleat laineet kehystivät hänen kapeita, posliininkuulaita kasvojaan. Suuret vihreät silmät mittailivat huonetta ja pysähtyivät minuun ja naisen punatuille huulille nousi ystävällinen hymy. Minua kuitenkin kylmäsi, eikä eniten siksi, että hän oli pukeutunut vihreänsävyiseen kesämekkoon vaan se, että hän oli täysin kuiva, vaikka ulkona satoi vettä kuin saavista kaataen.

"Iltaa", nainen sanoi kohteliaasti ja astui sisemmälle kauppaan piikkikorot kopisten. Hän suuntasi oitis hyllyjen väliin ja nielaisin tervehdykseni. Jokin ei ollut kunnossa.

Hän tuli varmasti autosta, järkeilin. En kuitenkaan ollut kuullut minkäänlaista moottorin ääntä ja yleensä havahduin pienimpään rusaukseen. Laskin kirjan syrjään ja seurasin naista katseellani tiiviisti.

"Etsittekö jotain tiettyä?" kysyin varovasti, ääni hiukan täristen. Nainen kääntyi katsomaan minua hymyillen miljoonan dollarin hymyä.

"Itseasiassa kyllä", hän sanoi ja käveli suoraan tiskille. Hänestä huokui samaan aikaan jotain vaarallista ja houkuttelevaa. Jotain, jota halusin hengittää sisääni. Pudistelin päätäni karkottaakseni oudot ajatukseni ja astuin askeleen taaksepäin.

"Sinä tunnet sen?" hän sanoi ja virnisti. "Sinä tunnet, että olen jotain, jota et tule koskaan saamaan. Et kokonaan."

"Mitä ihmettä te puhutte?" sain inistyä kylmien väreiden kulkiessa selkäpiitäni pitkin. Kiinnitin huomiota hänen täydellisesti laitettuihin, teräviin kynsiinsä, jotka laskeutuivat tiskille. Kaivoin puhelinta taskustani, kun ovi yhtäkkiä pamahti auki ja puhuri valtasi tilan pöllyttäen kaiken irtaimiston ilmaan ja kirkaisin. Olin kauhusta jäykkänä ja puhelin lipsui hikisistä käsistäni lattialle.

Naisen katse iskostui oviaukkoon.

"Minä haluan puhua hänen kanssaan ensin!" hänen äänensä oli vallannut kiihko. "Enkä välitä mitä he sanovat!" Naisen kädet alkoivat hohtaa vihreää valoa ja hän heilautti kätensä kohti kirjahyllyä, josta alkoi versoa oksia. Ne suuntasivat kohti ovea, paksuuntuen hetki hetkeltä, muodostaen lehtiä ja täyttäen koko tilan. Tämä ei voinut olla totta. Tämän oli pakko olla unta ja jos ei ollut, olin sekaisin ja valmis hullujen huoneelle.

Tämä oli unta. Aivan pakko.

Nainen iski vihreällä valolla tiskiä ja oksat räjäyttivät tiskin säpäleiksi. Kirkuen peruutin takaovelle suojaten toisella kädelläni itseäni puunpalasilta. Haroin ovenkahvaa oksien lähestyessä minua. Nainen seisoi vihreän valon ympäröimänä ja liikutteli käsiään kiihtyvässä rytmissä. Viimein hiestä märkä käteni osui kahvaan ja repäisin oven auki. Pamautin sen lujaa kiinni kasvavan pakokauhun vallassa. En kyennyt ajattelemaan, en tiennyt mitä tehdä. Peruutin kauhuissani oven natistessa uhkaavasti: oksat olivat tulossa läpi. Törmäsin laatikkoon ja kaaduin lattialle. Kipu sävähti häntäluustani koko kehoon, mutta hammasta purren nousin seisomaan ja kompastelin pimeässä huoneessa kohti ulko-ovea. Ovi takanani räjähti ja tila täyttyi vihreällä valolla, mutta en jäänyt odottamaan mitä noidalla oli sanottavaa. Juoksin kujalle, joka oli täynnä romua, sillä Maarit ei jaksanut hoitaa niitä pois sieltä. Nilkkani muistutti olemassaolostaan, mutta juoksin vain eteenpäin. Olin hetkessä läpimärkä ja pyyhin hiuksia naamaltani, kun ne tuulessa liimautuivat kasvoilleni.