Kuoleman oppipoika

26. luku

A/N: Huh, vihdoin ja viimein uutta lukua! (yliopisto ei tunne armoa) Tämä sinänsä ei ollut haastava luku kirjoittaa, mutta se, mitä seuraavaksi tulee... huh, halusin, että saumakohdat ovat kunnossa ja tätä voisi kutsua yhdeksi. Tyyntä myrskyn edellä, jos niin voi edes Friian tilanteesta sanoa. Aivan lopussa ei vielä olla, mutta kyllä se loppu alkaa pikku hiljaa häämöttää! Kiitos taas kaikista kommenteista ja äänistä ja lukuiloa!

"Mikä sinua vaivaa?" Kuolema äyskähti astuessamme takaisin huoneeseeni. Tuijotin eteeni sydän rinnassa hakaten. En tiennyt paljonko aikaa minulla oli ennen kuin Kuolema veisi veljeni sielun. Minun olisi selvitettävä milloin se tapahtuisi.

"Ensin tiuskit Klotholle siitä, että hän menetti siskonsa. Mitä hittoa se oli? Ja nyt sinusta väreilee niin vihaista energiaa, että en ole varma aiotko räjähtää vai et."

"Olen okei", mutisin. Halusin hänet äkkiä pois täältä ennen kuin purskauttaisin kaiken ulos. Kuolema ei ikinä säästäisi Nooan henkeä, ei ikinä, vaikka anelisin kuinka. Hän ei halunnut pelastaa edes pientä lasta. Yksi elämä ei merkinnyt hänelle mitään.

"Etkä ole."

"Tällainenhan minun piti olla. Samanlainen kuin sinä."

Kuolema tuijotti minua. Miksi aistin alakuloisuuden hänessä?

"Sepä kävi äkkiä", hän sanoi ja poistui. Mitä tuokin muka tarkoitti? Huusin tyhjälle huoneelle, keuhkoni pihalle. Miksi Kuolema halusi tuhota kaiken? Kaiken?

Minun oli löydettävä Nooa. Hän ei kuitenkaan ollut olohuoneessa tai omassa huoneessaan. Soitin hänelle kasvavan paniikin vallassa, mutta vastausta ei tullut. Rojahdin sohvalle yrittäen kerätä itseni.

Ennen Nooan kirjaa oli ollut vielä monta kirjaa. Minulla olisi vielä aikaa keksiä ratkaisu. Elämä auttaisi, Elämä kertoisi mitä minun kuuluisi tehdä. Mutta entä jos hän ei osaisi auttaa? Ei, hän osaisi, hän oli Elämä. Pyörin hermostuneena huoneessani ympyrää. Mitä jos olin väärässä? Entä jos Nooa kuolisi jo tänään, entä jos hän olisi jo kuollut? Entä jos osa kirjoista hyllyssä oli jo vanhentuneita? Ei, Friia, hengitä. En saisi odottaa pahinta.

Nooa oli aina kotona tähän aikaan. Hänellä oli aina puhelin mukanaan.

Entä jos ne olivat huumeet, jotka hänet tappaisivat? Miksi en ollut ottanut asiaa aikaisemmin puheeksi, miksi en ollut sanonut isälle tai Markukselle mitään, miksi-

Ulko-ovi kävi. Ponnahdin sängyltä ja rynnistin eteiseen, jossa Nooa potkaisi itseltään kengät jalasta.

"Nooa!" huusin ja poika säpsähti rajusti.

"Friia? Eikö sinun pitäisi olla koulussa?"

Pysähdyin. Hän eli vielä. Mitä tekisin? Entä jos sanoisin tietäväni hänen touhuistaan? Jos hän lopettaisi, se ei ainakaan olisi syynä. Vedin syvään henkeä. Ehkä näin muuttaisin tulevaisuutta. Minun oli kuitenkin ensin tiedettävä milloin hän kuolisi. Halasin häntä nopeasti.

"Mit-"

Rutistin häntä lujempaa. Mitä minä nyt tekisin? Suljin silmäni. Siinä se oli, se tunne. Kuin tyhjyys, johon huutaessa ei saanut vastausta. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka paljon hänellä olisi aikaa. Kuolema suojeli minua vieläkin voimiltani, esti minua saamasta täyslaidallista kuolevia sieluja päähäni. Minun pitäisi pyytää Kuolemalta, että antaisi minun itse käsitellä heidät, jotta voisin aistia Nooan kuoleman.