Kuoleman oppipoika

34. luku

A/N: Kiitos hirveästi kaikista kommenteista ja äänistänne! Tämä luku jakaantuikin kahteen osaan pituutensa vuoksi! Toivottavasti nautitte lopun käänteistä ;) Luvut 35 ja 36 pyrin julkaisemaan parin viikon sisään!

Astuessani valoon ja lämpöön minulta kesti hetki tottua kirkkauteen oltuani hämärässä niin pitkään. Valtavassa luolassa oli nopeasti vilkaistuna kolme tunnelia ja keskellä virtasi laavaa kuin purossa vettä. Sen toisella puolella seisoi Elämä hiukset letitettynä, teekuppi kädessään. Hän hymyili nähdessään minut ja viha poltti rintaani.

Elämä saisi kärsiä, hän oli tehnyt tämän, vienyt minulta kaiken. Hän oli syypää kaikkeen tähän.

"Oletan, että olet täällä Kuoleman vuoksi", Elämä sanoi rauhallisena, kohtelias hymynhäive huulillaan, aivan kuten äidillä oli aina ollut hänet nähdessäni. "Teilläpä kesti."

"Missä hän on?"

"Miksi haluat pelastaa hänet? Hän ei aiheuta kuin tuhoa ja kuolemaa. Ilman häntä ihmiset voivat elää harmoniassa, tuhoamatta luontoa." Elämä oli näköjään päättänyt yrittää vielä kerran kääntää pääni. Aivan turhaan. En uskoisi sanaakaan mitä hän sanoisi, vihasin häntä liikaa.

"Kuolemattomuus ei ole vastaus siihen."

"Kuolevaisuus vielä vähemmän. Mieti nyt vielä. Jos ihmiset elävät ikuisesti maapallolla, he näkevät sen päivän, jolloin heidän tekonsa ajavat heidät sukupuuttoon. Ei sitä halua kukaan nähdä. Te haluatte välttää kärsimyksen."

"Sinä aiheutat kärsimystä! Sinun takiasi menetin äitini!"

Elämä kurtisti kulmiaan.

"Mistä sinä puhut?"

"Minä tiedän mitä sinä teit äidille", sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. "Lumosit hänet! Estit häntä tuntemasta! Ja sitten käytit häntä, jotta minä olisin sinun puolellasi!"

"Tein sen vain ja ainoastaan äitisi vuoksi", Elämä sanoi, hymystä ei ollut enää tietoakaan.

"Olet itsekäs. Luulet pelastavasi ihmiskunnan, mutta sen sijaan tuhoat kaiken! Teet kaiken vain, jotta itse säästyisit murheelta."

"Tuo ei ole totta."

"Käytit Aatea. Ja minua. Autoit minua vain, jotta saisit Kuoleman kiinni. Et koskaan halunnut pelastaa Nooaa."

"Ajattelen suurella mittakaavalla, Friia", Elämä sanoi. "Sait pelastettua veljesi ja minä sain Kuoleman. Kumpikin voitti."

"En voittanut", sanoin ja sanat uhkasivat jäädä kurkkuuni. "Iiris joutui kolariin."

"No, onneksesi kukaan ei voi enää kuolla", Elämä hymyili. "Myönnä itsellesi, että olet huojentunut. Sielut ovat itsekkäitä. Et voi vaatia vain yhden hengen säästämistä."

"En niin", sanoin ja astuin lähemmäksi. Elämä huomasi sen ja hänen kätensä meni nyrkkiin ja hehkui vihreää valoa. Hän oli aikeissa iskeä. Juoksin häntä kohti. Hän kohotti kätensä iskeäkseen valollaan, mutta silloin hän jähmettyi ja tuijotti taakseni. Iskin hänet hetken hämmennyksessä maahan ja iskin lujaa kasvoihin, toivoen hänen menettävän tajuntansa.

Hän tuijotti minua järkyttyneenä, poskipää auenneena. Tummanpunaista, sädehtivää verta valui hänen poskelleen.

"Sinä... sinä tapoit hänet."