Kuoleman oppipoika

24. luku

A/N: Jeee, vihdoin uutta lukua! Tätä olikin vähän vaikeampi kirjoittaa ja monien läpilukujen jälkeen olen suht tyytyväinen (tai sitten en vaan jaksaa enää, heh) Kiitos  kaikista äänistä ja kommenteistanne, ne on tsempannut ihan hirveästi! <3

"Sinä tiesit", olivat Aateen ensimmäiset sanat. "Sinä tiesit koko ajan, etkä kertonut minulle!"

Aate seisoi viikate kädessään, kasvot raivon vääristäminä. Hän tiesi. Hän tiesi kaiken, näin sen hänestä, siitä kuinka hän katsoi minua vastenmielisenä, täynnä epäuskoa ja pettymystä.

"Minä... minä sain tietää vasta eilen", sain puserrettua ulos.

"Eilen? Eikä tullut mieleen kertoa heti?"

En tiennyt mitä sanoa. En ollut uskonut Aateen koskaan saavan tietää, mutta hän oli löytänyt keinon muistaa. Aate tiesi nyt kaiken, minkä olin häneltä epätoivoisesti yrittänyt pitää salassa.

"Miksi? Miksi et kertonut minulle mikä sinulla oli?" Aate kysyi. Hän oli yhdistänyt palat, aivan kuten minäkin. Että olin kuin hän.

"Kuinka olisin voinut?" sanoin hiljaa, tunteiden kuristaessa kurkkuani. Tämän ei ollut pitänyt mennä näin. Ei näin. En tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, kuinka selittää. Olisin voinut yrittää kertoa hänelle, aivan kuten Iirikselle. Entä jos olisin vain uhmannut Kuolemaa? Ehkä kaikki olisi nyt kunnossa.

"Aate", Elämä sanoi pehmeästi ja astui lähemmäs poikaa. "Ymmärrän, että olet nyt tunteidesi vallassa, mutta-"

"Älä puhu minulle! Minä luotin sinuun! Jätit minut pulaan!"

Aate hengitti raskaasti, katseen vilistäessä minusta Elämään, Elämästä minuun. Yrittikö hän päättää kumpaa vihata enemmän? Ajatus siitä, että Aate vihasi minua, riipi syvältä. Ei niin voisi olla, ei Aate voisi minua vihata, hän ymmärtäisi-

"Minä pelastin sinut, Aate", Elämä sanoi varoitus äänessään. "Minä vein muistosi, jotta Kuolema ja Kohtalottaret eivät saaneet salaisuuksia selville. Jos he olisivat, mitä luulet, että olisi tapahtunut? Luuletko, että olisit enää elossa? Heillä ei ollut vedenpitäviä todisteita petoksestasi, joten he päästivät sinut menemään."

Aate puristi silmänsä kiinni, pudistellen päätään.

"Te valehtelette. Valhetta! Valhetta toisensa perään!"

Aate nosti tärisevän kätensä, jossa kiemurteli musta savu. Kaikki viime vuoden tapahtumat olivat rysähtäneet hänen niskaansa kerralla. Kaikki kauheudet, jotka hän oli joutunut kohtaamaan. Hän murtuisi.

"Aate", sanoin varoittavasti, sydän pelosta hakaten. "Hillitse itsesi!"

Näin hänen katseestaan, että hän tiesi tarkalleen mitä savu tarkoitti. Hän ei pelännyt sitä. Hallinnan menettämistä. Jonkun – minun – tappamista.

"Ai? Aivan kuten sinä?" Aate sanoi savun lisääntyessä. Silmien valkuainen muuttui harmaaksi kuin myrskypilvet. "Varas."

"Mitä?" Kaikki muut ajatukset hävisivät mielestäni. Varas? Mitä olin muka häneltä vienyt muuta kuin hänen aikaansa valehdellessani minkä ehdin?

"Niin tosiaan. Sinä veit minun voimani."

"Silloin kesäiltana", Elämä tarkensi ja astui minua lähemmäs. "Pimeys pakeni Aateesta sinuun. Yksi asia mikä teitä yhdistää, on jaettu pimeys. Ei sinua valittu Kuolemaksi mitenkään sattumalta."