Kuoleman oppipoika

33. luku

A/N:  Ihan ensimmäiseksi: Käykääpä vilkaisemassa profiilini conversation-osiota, sieltä löytyy tärkeitä linkkejä!

Uusi luku! Viimein! Jee! Huh... tarinan loppuun saattaminen ei ole helppo tehtävä! (Viimeisen luvun viimeinen kappale on odottanut kaksi kuukautta kirjottajaansa...) Pelottaa hiukan, miten jatkan tämän jälkeen, mutta yritän nyt tämän kuukauden aikana saada julkaistua viimeiset kaksi lukua teille! Jännitys tiivistyy... Kiitos kaikista äänistä ja kommenteista tänä aikana, olette kultaakin kalliimpia! Toivottavasti kaikki voivat hyvin tänä vaikeana aikana <3 

Kaikki oli sumeaa, epätarkkaa. Oksia, lukematon määrä puusilppua. Sieluja ilman kehoa, sieluja ilman päätä. Ne liikkuivat, etsivät palapelin osiaan. Sattui, tuntui mahdottomalta liikkua. Miksi olin uskonut, että tämä toimisi? Olin idiootti. Missä Aate oli? Oliko hän elossa? Entä jos hän oli kuollut? Entä jos olin tappanut hänet?

Halusin oksentaa. Tuntui kuin olisin tulessa, vaikka oli jääkylmää. Tunsin käteni, se oli vasten puunrungon pintaa. Olinko puun alla, sen päällä, vieressä? En tiennyt. Oli vaikeaa hahmottaa todellisuutta.

"Friia! Friia!" kuului kaukaa. Vai oliko se sittenkin lähellä? En ollut aivan varma.

Näkökenttääni ilmestyi hahmo. Se ei halunnut tappaa minua.

"Friia?"

En osannut puhua.

"Pysy kaukana hänestä!" kuului ääni kauempaa. Hahmo pysähtyi.

"Ole hiljaa, idiootti!" Se oli niin tutun lohduttavaa, että halusin hymyillä, mutta en kyennyt.

"Älä satuta häntä."

"No en meinannutkaan." Ääni oli kyllä tutun kuuloinen, mutta samaan aikaan siinä oli outo sointi.

"Ai et vai? Hetki sitten yritit repiä häneltä naaman irti."

"Luulin hänen olevan Olivierin petturi ystävä."

"Kenen?"

Syvä huokaisu.

"Olivier on yksi entisistä elämistäni. Muita olivat Rania ja Nayani ja nyt Iiris. Onneksemme osaan käsitellä eri muistot ja erotella ne toisistaan. Siinä vain kestää hetki. Ja puolustukseni Friia muistuttaa pelottavan paljon Elianea."

Minä olin Friia. Kuka oli Eliane?

"Kuinka... kuinka tietoinen olet tästä- öm, tilanteesta?"

"Olen edelleen Iiris, idiootti. Muistan kaiken."

"Mielipiteesi minusta ei ainakaan ole muuttunut. Onko Friia kunnossa?"

Syvä hiljaisuus Haalea hahmo kyykistyi puoleeni, ravisti hellästi. Se tuntui pahalta.

"Friia? Herää! Kuuletko minua?" Ääni muuttui itkuiseksi, ei, älä ole itkuinen. "Ei... "

"Mitä? Mitä nyt?"

"Hän... hän ei enää hengitä."

Syntyi syvä hiljaisuus. Minä... en hengittänyt?

"Friia? Friia? Oletko vielä siellä? Kuuletko minua?"

Kyllä. Kyllä kuulen. Miksi suuni ei voinut totella minua?