Kuoleman oppipoika

19. luku

Heti aamulla herättyäni lähdin lenkille, vaikka koko kehoni huusi vastaan. Pimeyden tunne oli palannut kummittelemaan, muistuttamaan voimasta, joka kyti sisälläni ja jota en kyennyt hallitsemaan. En voinut jäädä enää makaamaan ajatusteni kanssa. Jokainen kehonosani huusi väsymyksestä, kun hölkkäsin tyhjällä tiellä. Taivaalta tihuutti loskaa, joka sai lenkkarini liukumaan asvaltilla, mutta keskityin pitämään itseni liikkeessä. En kuitenkaan ehtinyt juosta kauaa, kun vasen nilkkani vääntyi ja romahdin maahan repien housujeni polvet. Kirosin hiljaa.

"Ketä sinä pakoon juokset?" Kuoleman huvittunut ääni kantautui yläpuoleltani. Suljin silmäni.

"Mene pois", murahdin ja nousin täristen pystyyn. Pimeys sisälläni voimistui Kuoleman läsnäollessa, enkä todellakaan halunnut sitä.

"Et vastannut kysymykseeni", Kuolema sanoi vain.

"Häh?"

"Ketä pakoon sinä juokset? Se ei ollut vitsi."

"En ketään."

"Ei kukaan täysjärkinen lähde tässä säässä tähän aikaan lenkille. Tai et ainakaan sinä."

"Sinäpä tiedät minut todella hyvin."

"Et ole hirveän monimutkainen ihminen."

"No, ehkä... ehkä juoksen karkuun kaikkea mitä sinä olet aiheuttanut! Sitä... sitä tosiseikkaa, että oma äitini ei välitä minusta! Että olin tappaa parhaan ystäväni ja että minun vuokseni Aatea luullaan mielisairaaksi!" Olin saanut jo tarpeeksi voimiani takaisin tunteakseni vihaa.

"Luullaan mielisairaaksi?"

"Niin! Sinun takiasi!" huusin, kykenemättä pitämään sitä sisälläni.

"Miksi se muka minun syytäni olisi?"

Olin jo puhumassa suuni puhtaaksi, kertomassa Aateen näyistä ja isänsä kuolemasta, mutta ehdin estää itseäni. En voisi sanoa sitä. Aatesta ei saisi tulla silmätikku.

"Ei kuulu sinulle", murahdin nopeasti. Hienosti hoidettu. Idiootti.

"Juurihan sinä minulle raivosit."

"Milloin sinä olet alkanut välittää?" Hengitä.

"Mitä se sellainen on?" Kuolema tuhahti.

Tuijotimme toisiamme pitkään. En enää pelännyt hupun pimeyttä. Sen alla oli vain vanha, katkeroitunut sielu, jolle mikään ei merkinnyt enää mitään.

"En tullut tänne vain kiistelemään kanssasi. Meidän täytyy jatkaa opintojasi."

En halua. En pysty.

"Olen vielä liian heikko."

"Se on helposti korjattavissa", Kuolema sanoi ja kaivoi hihastaan viikatteeni. Tuijotin sitä suu auki. En ollut edes pysähtynyt miettimään missä se oli ja se sai minut tuntemaan suunnatonta syyllisyyttä. Olin jättänyt sen. Hylännyt. Olin kuitenkin peloissani. En halunnut koskea siihen.

"Ota se."

Pudistelin päätäni.

"E-en halua."

Kuolema huokaisi tuskastuneena.

"Et voi pelätä voimiasi. Pelko ainoastaan huonontaa tilannettasi. Sinun täytyy oppia hallitsemaan mitä sisälläsi on."