Kuoleman oppipoika

32. luku

Manalan ovi oli täysin samanlainen kuin viimeksi sen nähdessäni, mutta kaikki oli muuttunut. Jos Aateeseen tosiaan oli uskominen, helvetti oli irti toisella puolella. Vilkaisin nopeasti, kun hän puristi rystyset valkoisina viikatettaan. Hipelöin omiani, jotka olimme nopealla mietinnällä sitoneet Aateen vanhoilla vöillä selkääni, josta ne saisi nopeasti vedettyä esille tarvittaessa, mutta myös pois käsistäni ilman, että hukkaisin niitä. Lisäksi selkääni oli sidottu vanha nalle, jonka olimme löytäneet Eteisen kaapista. Sen oli pakko olla Bon. En tiennyt missä tilassa Kuolema oli, mutta toivoin nallen auttavan.

"Näytät ihan Leonardolta. Paitsi ettet ole vihreä", Aate virnisti ja mulkaisin häntä.

"Tai kilpikonna", mutisin. Minua kalvoi se, että viikatteeni oli kahtia. En minä osannut niillä taistella sitäkään vähää mitä silloin kun se oli vielä yhtenä kappaleena.

"Eihän meillä ole edes suunnitelmaa", Iiris huokaisi. "Jos Aate on oikeassa, tuonne meneminen on itsemurha."

"Sinä olet jo kuollut", Aate huomautti ja Iiris pyöräytti silmiään.

"Pidin hänestä enemmän, kun hän pelkäsi minua."

"Et ole ainoa", sanoin. "Ja suunnitelma on tämä. Menemme tuonne, Iiris sulautuu joukkoon ja yrittää selvittää missä Kuolema on ja me... no me yritämme olla huomaamattomia."

"Oletko käynyt tuolla? Se on mahdotonta", Aate sanoi. "Meidät huomaa heti kun pistämme nokkamme ovesta."

"Onko parempia ideoita?" puuskahdin ja Aate vaikeni. "Niin ajattelinkin. Jos joku ei keksi parempaa ideaa seuraavan minuutin sisällä niin sitten mennään."

Tuijotin ovea määrittelemättömän ajan, eikä kukaan sanonut mitään. Tunsin Aaten vilkuilun, mutta en todellakaan aikonut lähteä siihen peliin.

"Okei, minuutti on varmaan mennyt. Monta kertaa", Iiris viimein puuskahti. "Mennään nyt. Ei tämä tästä ilmeisesti parane."

"Ehkä Jian Liu ja Mani ovat palanneet Eteiseen", sanoin.

"He eivät olleet siellä. Eivätkä niissä metsissä, joissa harjoittelimme. Hekin todennäköisesti ovat tuon oven takana", Aate sanoi. "Meidän täytyy tehdä tämä kolmestaan."

"Vihaan olla hänen kanssaan samaa mieltä", Iiris sanoi. "Mutta valitettavasti Aate on oikeassa."

Huokaisin syvään.

"Hyvä on sitten."

Iiris astui ovesta ensimmäisenä, sillä toivoimme sen antavan hiukan edes turvaa. Iiris jähmettyi kuitenkin ovelle, tuijottaen järkyttyneenä purppuraista taivasta. Mäki peitti näkymän kuolleesta metsästä, tulivuoresta ja synkästä, loputtomasta tasangosta.

"Hauskaa", Iiris sanoi. "Muistan tämän hirveän paikan."

Nousimme mäelle ja jäimme kykkimään harjalle piiloon arvioidaksemme tilannetta. Kylmä ilma höyrysti minun ja Aateen hengityksen. Tasangolla vaelteli sieluja, joita ei viimeksi näkynyt kuin lähestyttäessä.

"Näyttäisi normaalilta", Iiris kuiskasi ja tuijotti Aatea vihaisesti. "Ehkä Aate puhuikin pelkkää paskaa."

Vaikka olisin halunnut olla Iiriksen kanssa samaa mieltä, en voinut.

"Sielujen ei pitäisi näkyä kuin vasta lähestyttäessä", sanoin. "Tämä ei ole normaalia."

Iiris huokaisi.

"Joten? Missä Kuolema voisi olla? Ei täällä monta paikkaa ole mihin piiloutua."

Metsä tai tulivuori. Ne olivat ainoat näkyvät maamerkit. Mutta kumpi?