Kuoleman oppipoika

25. luku

Se tuntui kauhealta. Kuin olisin hukkunut. Ensin tuntui kuin pää olisi räjähtänyt. Sitten valtasi tyyneys. Tyhjyys. Tuijotin seinää niin pitkään, että nukahdin. En tiennyt missä vaiheessa se tapahtui.

"Herätys! Hop hop!"

Nousin hitaasti synkistä unistani, ajatukset tahmeina. Räpyttelin silmiäni kun tajusin Kuoleman seisovan keskellä huonettani.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyin äreänä. Mene pois, ole kiltti. En halunnut kohdata todellisuutta, jopa sekavat unet tuntuivat paremmalta vaihtoehdolta.

"Kiire aikataulu. Tänään et treenaa Jian Liun kanssa, vaan minun."

"Häh? Miksi?"
"Kuolemana olo on muutakin kuin eläviä kuolleita vastaan taistelu. Tarvitset lisää harjoitusta muulta saralta. Nyt mennään."

"Miksi on kiire? Miksi-"

"Milloin ei ole kiire?" Kuolema tuhahti. "Totu siihen."

Huokaisin syvään.

En voisi valittaa. Olin valinnut tämän, enkä teen juomista Elämän kanssa, joten monologiset valitusvirteni olivat turhia. Ajatus kuristi kurkkuani enemmän kuin tahdoin. Pakotie oli vain muutaman ratkaisun päässä, mutta olin valinnut surman suun.

"Odota minuutti niin vaihdan vaatteet", sanoin huokaisten.

"Saat kaksikymmentä sekuntia", Kuolema tokaisi ja kääntyi ympäri. Tuijotin häneen, sydän tyhjänä lyöden, turtana. Kaivoin kaapista hupparini ja mukavimmat lökäpöksyt. Jos oli pakko viedä sieluja, voisin yhtä hyvin tehdä sen mukavasti.

"No niin, mennään. Ota viikatteesi."

Nappasin viikatteeni yöpöydältäni ja pidensin sen täysmittaan.

"Nyt. Vie meidät Elliott Wilsonin luo Quebeciin."

"Häh?"

"Hän on seuraava kohteemme. Kuolee noin-", Kuolema vilkaisi yöpöydän kellonrämää, "6 minuutin kuluttua."

"Miksi minun pitää viedä meidät?"

"Jaa? Miksiköhän? Hauskuuden nimissä?" Kuolema huokaisi raskaasti.

"No anteeksi, ettei tullut mieleen, että minä joudun tekemään kaiken työn."

"Tervetuloa tulevaisuuteesi." Pystyin kuvittelemaan, miten Kuolema virnisti huppunsa alla.

"Mistä minä tiedän, miltä Elliott Wilson Quebecistä näyttää?" murahdin hermostuneena. Miksi Kuolema aina oletti, että osasin tällaiset jutut lonkalta?

"Muistatko mitä sanoin silloin, kun harjoittelimme porttiriimua?"

"Että pitää ajatella kasvoja." Sen sentään tiesin, olinhan jo kerran tehnyt kyseisen siirtymän aikaisemmin ja aiheuttanut sillä trauman Aateelle nähtyään kuolevan isänsä. Ehkä tosiaan olin ansainnut kohtaloni. "Mutta se ei edelleenkään ratkaise ongelmaa, etten tiedä miltä Elliott näyttää."

Kuolema kaivoi huokaisten kaapunsa laskoksista mustakantisen kirjansa ja ojensi sitä minulle. "Sanoin myös, että nimen lukiessa kirjasta kasvot ponnahtavat mieleesi. Mutta sitä täytyy harjoitella. Tunnet ikään kuin heidän sielunsa ja kuinka sen aika kehossa käy vähiin, jolloin sielu käy levottomaksi ja pystymme niin havaitsemaan auran."