Kuoleman oppipoika

10. luku

A/N: Olen todella pahoillani monen kuukauden hiljaisuudesta, mutta kesä on ollut todella raskas henkisesti. Nyt olen kuitenkin takaisin kirjoittamisen parissa ja toivottavasti teillä on vielä mielenkiintoa tätä tarinaa kohtaan! Tätä lukua oli vaikea kirjoittaa, koska asiaa tulee melko paljon enkä ollut aivan varma missä järjestyksessä kerron mitäkin. Mutta, pidemmittä puheitta, luku 10!

Siitä muodostui minun elämäni. Heräsin kuudelta aamulla, harjoittelin tunnin Liun kanssa, jonka jälkeen suuntasin kouluun. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kuolema ei edes jaksanut ilmestyä paikalle tajutessaan, etten enää taistelisi vastaan ja yrittäisi karata. Hän oli myös ilmeisesti tajunnut, että osasi luoda portin ihan minne halusi, sillä viidentenä aamuna herätessäni portti odotti minua keskellä huonettani.

Oli edelleen vaikea sulattaa kaikki tapahtunut ja päätin olla miettimättä asioita liikaa. Tällä hetkellä treenasin vanhan ukon kanssa. Se siitä. Kuoleman oppitunteja ei ollut ollut enempää enkä todellakaan odottanut hänen ilmestymistään. En halunnut todistaa kenenkään kuolemaa. Näin ajoittain unta miehestä, jonka kurkku oli viilletty auki. Uutisissa hänestä oltiin mainittu huumejengien väkivaltatekona. En halunnut ajatella sitäkään, mitä se tarkoitti Nooan kannalta.

Isä ja Markus olivat Oton käynnin jälkeen vaatineet minua poistumaan kotoa ja käymään rakkaan poikaystäväni luona. Ensimmäisellä kerralla yritin oleskella Iiriksen luona, mutta vietettyäni pari tuntia läksyjä tehden Iiriksen mulkaisujen ääressä, päätin olla yrittämättä toiste. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Aate. Istuin kahvilassa ja mietin uskaltaisinko laittaa viestiä.

En uskaltanut, joten istuin kahvilan nurkassa palmun alla ja hörpin latteani. Lysti tulisi kalliiksi, jos tämä jatkuisi pitkään. Onneksi yhtenä iltana kierre rikkoutui ja pääsin taidekoulun tunnille. Tuijotin aloitettua tekelettäni kuitenkin täysin solmussa. Ihan kuin en olisi sitä itse aloittanut. Värit tuntuivat vääriltä, ne eivät sopineet tippaakaan yhteen. Ei kaunis auringonkeltainen, ei purossa pyörteilevät sinisen ja vihreän sävyt. Ainoa muutos minkä sain aikaan oli pitkä punainen viiva kulmasta kulmaan.

Lauantaina vietin palmujen välissä neljä tuntia töherrellen luonnosvihkoon ennen kuin uskalsin palata kotiin. Oloni oli turta istuessani sohvalla ja tuijottaessani televisiossa pyörivää tositv-ohjelmaa Nooa vieressäni. Hän oli ollut vaitonainen koko viikon ja ollut jopa vähemmän aktiivinen kuin yleensä. Enää hän ei vienyt tai hakenut minua koulusta. Ohjelman loputtua sanoin meneväni nukkumaan, vaikka kello oli seitsemän.

Huoneessani harjoittelin kepilläni. Liu oli sanonut pelkän keppi kädessä oleskelunkin auttavan minua sen hallitsemisessa. Totuus oli, että olin edelleen aivan umpisurkea käsittelemään sitä. Kymmenen minuuttia jaksoin yrittää ennen kuin viskasin kepin nurkkaan ja päädyin makaamaan sängylle tuijottamaan kattoa.

Palattuani sunnuntaiaamun harjoituksesta odottaen sänkyyn pääsyä, Maaria soitti tarvitsevansa minua taas antikvariaatissa tunnin sisällä. Vedin syvään henkeä ja sanoin tulevani paikalle. Siitä oli nyt kaksi viikkoa kun Kuolema oli vienyt minut Elämän nenän edestä enkä ollut ollut töissä sen jälkeen. Minua pelotti. Olisiko hän odottamassa minua taas? Kuolema oli sanonut, että Elämä halusi värvätä minut puolelleen. Mitä varten? Mitään ei ollut tapahtunut, mutta antikvariaatin tapahtumat edelleen kummittelivat mielessäni.

Istuin tiskin takana tuijottaen tyhjillä silmillä eteeni. Olin siivonnut kaupan nurkasta nurkkaan ja jopa kiillottanut vanhan käkikellon, mutta kello oli vasta kaksitoista. Ulkona puhalsi kylmä syystuuli.

Ovi kilahti ja sydämeni ponnahti kurkkuuni. Ovella ei kuitenkaan seisonut Elämä vaan punaposkinen Aate, joka hymyili epävarmasti. Olin huomaamattani napannut pöydältä sakset ja työnsin ne äkkiä pahoitellen laatikkoon.