Kuoleman oppipoika

8. luku

A/N: It's here! It's finally here! Tämä kevät uhkaa räjähtää käsiin, mutta sain kuin sainkin uuden luvun kursittua kasaan. Toivottavasti meno maistuu ja olisi ihana kuulla ajatuksianne luvusta!

"Vie minut sen mestarin luo", huokaisin viimein ja pyyhin märät kasvoni hihaani. En jaksanut enää taistella vastaan. Toivoa ei ollut. Minun täytyisi vain taipua kohtalooni, vaikka jokainen solu minussa olikin sitä vastaan.

Voitonriemu paistoi Kuolemasta kirkkaammin kuin Nooasta hänen voittaessaan isän Monopolissa. Ja se oli paljon sanottu se. Huokaisin syvään, kun Kuolema aukaisi portin tuntemattomaan. Ilma väreili sen ympärillä.

"Teidän jälkeenne", hän sanoi ja heilautti keppiään pimeyteen. Nielin kaikki vastalauseeni, tunteeni, suruni ja kiukkuni ja astuin portista. Hetkessä pimeys väistyi. Seisoin metsässä, kuolleiden lehtien ja ikihonkien ympäröimänä.

"Missä me olemme?" kysyin, mutta kun vastausta ei kuulunut, tajusin, ettei Kuolema ollut seurannut minua. Hän oli hylännyt minut tuosta vain hämärään metsään. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni, mutta oli täysin hiljaista. Kuin koko metsä olisi pidättänyt henkeään.

Kipua jaloissa. Seuraavana hetkenä tajusin makaavani kylmässä maassa, suu täynnä mutaa. Sydän hurjasti hakaten yritin etsiä kaatajaani, mutta ketään ei näkynyt missään. Edelleen oli täysin hiljaista. Nousin seisomaan ja pyyhin lehdet housuiltani.

Uusi isku, tällä kertaa kylkeen. En saanut aikaa kerätä itseäni, vaan seuraava isku tuli heti perässä selkääni. Olin taas maassa ja uikutin.

"Ensimmäinen sääntö. Älä koskaan ole myöhässä."

Nostin katseeni ja siinä seisoi mestarini. Hän ei ollut pieni valkohapsinen kääkkä, joka tärisi nostaessaan pikkurillinsä, vaan täyttä lihasta. Pieni parransänki oli harmaantunut eikä hän ollut pituudellakaan pilattu, mutta hän näytti juuri siltä, että jos uskalsi väittää vastaan, oli kuollut.

Mitä en selkeästi heti tajunnut.

"Ja mitä meinaat tehdä?" murahdin noustessani taas seisomaan. Minä olin elossa, hän oli kuollut. Mitä hän voisi muka tehdä minulle?

Löysin itseni samantien maasta.

"Toinen sääntö. Olen mestari sinulle. Aina, joka ikinen kerta kun puhuttelet minua."

Vedin syvään henkeä. En ollut nukkunut koko yönä ja nyt minua heiteltiin kuin räsynukkea. Miksi olin antanut Kuolemalle taas yliotteen?

"Tiedoksesi vain, mestari, etten tee tätä mielelläni", sanoi yrittäen pitää ääneni vakaana.

"Et ole ainoa", Jian Liu sanoi seisten täydellisessä ryhdissä minun vääntäytyessä takaisin jaloilleni. En jaksanut enää edes puhdistautua.

"Miksi sitten teet tämän?" Hän kohotti kulmiaan ja huokaisin. "Mestari."

"Olen hänelle palveluksen velkaa", Jian Liu sanoi.

"Kuolemalle?" tyrskähdin. "Mistä hyvästä? Että hän tappoi teidät?"

"Ei enää kysymyksiä", hän sanoi. "Minun tehtäväni on opettaa sinua taistelemaan eikä kertomaan elämäntarinaani tai miksi olen joutunut tänne. Kuolema kertoi, että olet surkein taistelija, jonka hän on koskaan tavannut ja se on jo paljon sanottu."

"Arvostan oikein kovasti hänen suoria sanojaan. Koulussa ei vain opita tappamaan zombeja."

"No, onneksi minä olen olemassa", Jian Liu irvisti ja heitti minulle kepin, joka kolahti päähäni yrittäessäni saada sen kiinni.