Kuoleman oppipoika

4. luku

Koko viikon oloni oli tavallista vainoharhaisempi. Olin kyllä tottunut olemaan vainoharhainen - yksin kadulla kävely sai ajatukset aina villiin laukkaan ja valmistauduin henkisesti kidnapattavaksi.

    Tämä oli kuitenkin erilaista. Olin nähnyt jotain, jota ei voinut selittää. Jotain, josta en tiennyt oliko se totta vai ei. Jos puhuisin asiasta kenellekään, saisin hullun leiman oitis otsaani ja minut lähetettäisiin lähimpään mielisairaalaan. Oudot unet kiusasivat minua joka yö poikkeuksetta. Joka päivä selasin lehdet ja kävin jopa naapurin rouva Hänniseltä pyytämässä lehtiä lainaan. Jos Olivia Välimaan nimi tupsahtaisi, se osoittaisi, etten olisi aivan täysi hullu. Ehkä.

    Ilokseni Aate oli alkanut huomaamaan minut käytävillä päivittäin ja pysähtyi aina vaihtamaan muutaman sanan Iiriksen seisoessa koppavan näköisenä vieressä.

“Hän huomaa sinut vain siksi, että heilut noiden halkojen kanssa”, Iiris sanoi kiirehtiessämme taas seuraavalle oppitunnille.

“Sinua vain kismittää, koska oletit väärin minun ja Aateen suhteen.”

“En ottanut huomioon sitä seikkaa, että hyppäisit alas jättimäiseltä kiveltä, taittaisit nilkkasi ja unelmiesi prinssi sattuisi pelastamaan sinut.”   

    Kukapa olisi.

    Torstaina lyhyen koulupäivän jälkeen kokoonnuimme Iiriksen kanssa kotonani. Ahtauduimme pieneen keittiöön ja levitimme tavaramme pöydälle siirrettyäni ensin Nooan unohtuneet ruokalautaset tiskipöydälle.

“Tehdään tästä kolmiosainen. Ensiksi selitetään historia-”

    Huokaisin syvään ja vaivuin ajatuksiini Iiriksen selittäessä biologian projektin suunnitelmaansa. Minua ei voinut vähääkään kiinnostaa virustaudit sillä nimenomaisella hetkellä.

    “Syön ensin”, sanoin ja kurkotin tuoliltani jääkaapille. Pienestä keittiöstä oli kerrankin hyötyä sillä kaikki oli käden ulottuvilla eikä tarvinnut ruveta tappelemaan sauvojen kanssa. “Mitä otat? Käykö jogurtti?”

    “Onko banaania?”

    “En ylety siihen tällä hetkellä, joten joudut tyytymään mansikkaan.”

    Iiris pyöräytti silmiään viskatessani hänelle tölkin ja lusikan. Syödessämme tartuin tavaksi muodostuneesti lehteen ja selasin suoraan kuolinilmoituksiin.

    “En ole aivan varma onko tuo lehden lukemisen tar-”

    Iiris ei ehtinyt lopettaa, kun kiljahdin innoissani ja kaadoin jogurttini pitkin pöytiä. Iiris nousi äkkiä paikaltaan ja pelasti koulukirjansa ja tietokoneensa.

    “Ei kukaan huuda noin riemuissaan lukiessaan kuolinilmoituksia, Friia, mitä-”

    “Olivia Välimaa!” sanoin ja ojensin lehteä hänelle ravisteltuani enimmät jogurtit pöydälle. Iiris astui varovasti lähemmäs.

    “Olivia...”

    “Välimaa! Se, jonka kuoleman aistin! Päivämääräkin täsmää!”

    “Aistit?”

    “Niin! Silloin ikkunasta. Kuulin hänen nimensä kun ambulanssit tulivat.”

    Iiris katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni.

    “Tämä todistaa, että olin oikeassa! Olivia kuoli ja minä tiesin sen.”

    Iiris laski tavaransa varovasti pöydälle.

    “Tuo on-”

    “Sekopäistä? Tiedän! Mutta se on totisinta totta.”