Kuoleman oppipoika

35. luku

A/N: Kiitos kaikista äänistä ja järkyttyneistä kommenteistanne <3 Toiseksi viimeinen luku, olkaa hyvät!

Kohotin katseeni Aateeseen.

"Mitä helvettiä?" huusin raivoissani. "Tajuatko mitä juuri teit?" Kaikki oli pilalla. Aate oli juuri tuhonnut kaiken elämän, koko kiertokulun. "Tapoit Elämän!" Aate ei tuntunut tajuavan asian vakavuutta. "Ei Elämää, ei Kuolemaa! Molemmat täytyy olla! Sinä- sinä-!" Halusin räjähtää, kauhu oli vallannut jokaisen kehonosani. Tuijotin Elämän kasvoja, joiden hehku oli sammunut. En ollut tajunnut kuinka hän oli ollut täynnä elämää ennen kuin se oli poissa. Halusin katsoa muualle, minne tahansa muualle, mutta olin kuin hypnotisoitu kuolleesta jumalasta.

"Hän oli tappaa sinut", Aate sanoi viimein.

"Eikä ollut! Ei Elämä ole tappaja! Olisit voinut vaikka iskeä hänet tajuttomaksi!" huusin. "Sinulla oli miljoona muuta vaihtoehtoa! Mitä nyt muka teemme? Sielut tarvitsevat ruumiita! Mitä oikein kuvittelit? Idiootti!" Kaikki oli vain verta. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin verta, Elämää, kuollutta Elämää, verta.

Aate polvistui Elämän viereen, tuijotti hänen kuolemasta kankeita kasvojaan ja tuijotti sitten verilammikkoa, joka kasvoi hetki hetkeltä ja kaivoi sitten veren keskeltä jotain sädehtivää.

Kipinä. Samanlainen kuin Lakhesiksella, mutta vihreä.

"Mitä sinä-"

Aate tuijotti kipinää, joka lepäsi hänen verisissä sormissaan kirkkaana hehkuen. Hän vilkaisi minua nopeasti ja näytti tehneen jonkinlaisen päätöksen.

En ehtinyt estää häntä.

Hän työnsi kipinän suuhunsa ja nielaisi. Hymyili väsyneenä, yrittäen kai luoda lohtua, ennen kuin hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja hän valahti maahan.

"Aate!" huusin ja ravistin häntä kauhuissani, mutta ei mitään. Mitä kipinä tekisi hänelle? Hän oli vain ihminen. En kyennyt kuin tuijottamaan häntä, en pystynyt toimimaan, en tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Mitään ei tapahtunut, kaikki oli pysähdyksissä. Maailma oli pysähtynyt, sitä se oli. Jäisin tähän ikuisiksi ajoiksi, kahden ruumiin äärelle, kunnes hukkuisin vereen.

Tunsin käden olkapäälläni. Iiris oli päässyt juurista. Hän tuijotti näkyä yhtä sanattomana kuin minäkin.

Silloin näin Jian Liun tulevan ulos tunnelista, tukien linkuttavaa Baita, perässään uudelleen kasattu Mani. Tuijotin heidän kasvojaan, kun he hiljalleen sisäistivät edessään avautuvan näyn. Sen, kuinka pahasti olin epäonnistunut. En saanut avattua suutani, en osannut selittää mitä oli tapahtunut. En jaksanut. Mani lähestyi varovasti minua häntä heiluen ja taputin varovasti sen kalloa, huojentuneena sen selviytymisestä. Kädestäni jäi punainen tahra valkealle kallolle.

"Aate iski viikatteensa Elämän läpi", Iiris sanoi viimein rikkoen hiljaisuuden, tuijottaen maata, kenties peläten Kuoleman katsomista.

"Mitä?" Jian Liu älähti ja kiiruhti Aateen ruumiin äärelle.

"Ja söi Elämän kipinän."

"Mitä?"

"Onko hän kuollut?" Bai kysyi Jian Liun tutkiessa Aatea.

"Hän hengittää vielä, katkonaisesti tosin", Jian Liu sanoi. "En tiedä mitä kipinä tekee ihmisruumiille. Tuskin tällaista on tapahtunut ennen."