Kuoleman oppipoika

3. luku

"Mitä helvettiä?"

Kääriydyin tiukasti sinivihreisiin lakanoihini pakoon pelottavaa maailmaa. Iiris seisoi pikkuruisen huoneeni ainoassa kohdassa, joka ei ollut vuoraantunut luonnoslehtiöillä, värikynillä ja pensseleillä.

"Sanotko sinä minulle ihan tosissasi, että näit unta Joonatan Hakavedestä ja nyt hän on kuollut. Ja että tunsit sen juuri ennen hänen kuolemaansa."

Nyökkäsin. Ajatus oli karmiva eikä se ollut edes koko totuus. Seisoessamme kadulla järkytyksestä jäätyneinä, Joonatanin ruumiin ylle oli muodostunut tyhjästä hahmo. Sillä oli ollut musta repaleinen kaapu ja kädessään koukkuinen keppi. Kaavun laskoksista oli työntynyt luiseva, känsäinen käsi, jonka koukkukynnet olivat lähestyneet Joonatanin kasvoja.

Olin henkäissyt terävästi ja hahmo oli säpsähtänyt katsomaan minua. Suuren hupun alta ei kuitenkaan ilmestynyt kasvoja, vain ja ainoastaan tyhjyyttä. Kylmää, mahaa kouraisevaa, pelottavaa tyhjyyttä. Olinko juuri nähnyt itse Kuoleman?

"Tähän on varmasti joku järkevä selitys."

Palasin takaisin maan pinnalle ja pudistelin päätäni. Minulla ei ainakaan ollut yhden yhtä järkeenkäypää selitystä.

"Sattuma. Kaikki on sattumaa. Sinä varmaan vain huomasit kovaa ajavan auton jo kauempaa tajuamatta sitä tietoisesti ja yritit varoittaa Joonatania."

"Minä en nähnyt mitään autoa", inisin ja suljin silmäni. Joonatanin hervoton ruumis nousi heti verkkokalvoilleni. "Ja selitä se uni!"

Iiris mutristi huuliaan. Hän luultavasti piti tilanteesta yhtä paljon kuin minä, koska hän vihasi asioita, joita ei voinut selittää. Hänen mukaansa kaiken pystyi selittämään tieteen avulla, ihmiskunta vain tiesi maailman toiminnasta liian vähän.

"Me emme pysty tätä selittämään, mutta asialle on varmasti looginen selitys. On pakko olla."

Minä olin asian suhteen vähemmän tarkka kuin Iiris. Annoin tilaa mahdollisuuksille.

"Ehkä minä olen joku selvännäkijä?"

Iiris pyöräytti teatraalisesti merensinisiä silmiään. "Yksi tällainen selittämätön tapaus ei tee sinusta selvännäkijää. Kävit varmasti vain ylikierroksilla, koska Aate ei ollutkaan sellainen täydellinen prinssi kuin kuvittelit", Iiris levitteli käsiään. Mulkaisin häntä niin pahasti kuin kykenin.

"Mikään ei selitä tätä, Iiris."

Hän kohautti olkiaan.

"Tämä oli outo sattuma, jolla on monta tekijää. Minun pitää mennä. Olen tuhlannut jo ihan tarpeeksi aikaa", Iiris sanoi, heilautti kättään ja poistui huoneesta korot kopisten. Kuulin kuinka hän tervehti Markusta ja Nooaa ennen kuin ovi kävi.

Mitä minulle oli tapahtumassa?

Kuulin koputuksen. Ovelle oli ilmestynyt isäni miesystävä Markus. Hän oli lähes kaksimetrinen köriläs, joka pelasi iltaisin koripalloa - täysin vastakohta omaan isääni, joka oli häppäräppä pidempi kuin minä ja istui päivät koneella ja illat sohvalla. Joskus hän saattoi erehtyä Markuksen kanssa lenkille, mutta joka kerta hän katui päätöstään ja ilmoitti, ettei tekisi sitä virhettä enää koskaan.

"Oletko kunnossa?" Markus kysyi möreällä äänellään. Vaikka hän näytti pelottavalta ja yleisilme oli kaikkea muuta paitsi avoin, hän oli itse asiassa yksi mukavimpia ja huolehtivimpia ihmisiä joita tiesin.

"Kuulin mitä tapahtui. Oliko hän sinulle läheinenkin?"

Pudistelin tiukasti päätäni.

"Oikeastaan vihasin häntä." Naurahdin. "Se vain... ei tuntunut kivalta, kun hän kuoli silmieni edessä." Halusin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut ennen kolaria, mutta en pystynyt.