Kuoleman oppipoika

14. luku

Iiris lähti korjaamaan juhlien jälkiä.

"Oletko varma, ettet tarvitse apua?"

"Minusta tuntuu, että sinulla itselläsikin on aivan tarpeeksi tekemistä." Iiris nyökkäsi kohti puunoksaa ja huokaisin.

"Olet varmaan oikeassa." Halasin häntä vielä ennen lähtöä, mitä en koskaan tehnyt. Halusin kuitenkin tehdä niin vielä kun voin.

Hain keittiöstä puukon ja lysähdin huoneeni lattialle. Otin kalmanpuun käsiini ja tunsin uudelleen heikon energiavirran. Tämä oli hullua. Tottakai olin nähnyt Kuoleman tekevän vaikka mitä, mutta että minä tekisin pian samaa? Naurahdin ajatuksen päättömyydelle. En ollut vieläkään sisäistänyt, että kannoin jotain, jota ei pystynyt selittämään.

Aloitin veistämisen. En tiennyt miten saisin suuresta oksasta käytännöllisen viikatteen, mutta seurasin vaistoani. Se oli tänään auttanut minua monesti.

Milloin Kuolema ilmestyisi? Halusin vastauksia. Manala raastoi mieltäni ja sai puukon vedoistani teräviä ja hermostuneita. Säpsähdin. Ihan kuin puu olisi pyytänyt olemaan hellempi. Tämä oli hulluutta. En kuitenkaan halunnut satuttaa sitä uudelleen, joten keskityin olemaan varovaisempi ja huomioimaan energiavirran heikot muutokset. Se oli kuin kieli, jota aloin ymmärtää hetki hetkeltä paremmin.

Ovikello soi. Huokaisin syvään. Toivottavasti minun ei tarvinnut tervehtiä kuka ikinä ovella olikaan. Uusi pirahdus.

Hetken päästä kolmas.

"Voisiko joku avata!" huusin, mutta mitään muuta vastausta ei kuulunut kuin uusi ovikellon pimputus. Huokaisin turhautuneena ja nousin. Jos se oli joku kaupustelija hän saisi kuulla kunniansa... Avasin oven valmiina sanomaan suorat sanat, kun tajusin tuijottavani Aatea silmiin. Nielaisin kaikki syytökseni.

"Mitä sinä täällä teet?" töksäytin kaiken eilisiltana tapahtuneen vyöryessä takaisin mieleeni. Minun oli pysyttävä vahvana. En voisi tehdä samaa mitä olin tehnyt Iirikselle. Aate henkäisi syvään ja ojensi minulle lahjapakettia. Mitä?

"Ei ollut eilen mahdollisuutta antaa sitä sinulle", hän sanoi vältellen katsettani. Tuijotin kauniisti paketoitua, vihreäpilkullista pakettia pala kurkussa.

"Sinä... ostit minulle lahjan?"

"Olivathan ne kuitenkin synttärit", Aate kohautti olkiaan ja yritti hymyillä. Pysy kovana. Pudistelin päätäni.

"Ehkä on parempi, etten ota sitä." Se sattui, sattui niin paljon. Voisin ottaa lahjan vastaan. Voisin selittää kaiken. Helvettiin Kuolema.

"Friia... minä..." Aate haki sanoja, hän tuntui olevan yhtä hukassa kuin minäkin. "Olen pahoillani eilisestä. Sinun ei tarvitse selittää minulle mitään."

Älä sano noin. Ole kiltti, hauku minut pystyyn. Vihaa minua.

"En tiedä mitä tämä on. Tunnen... tunnen." Alecin sininen katse oli täynnä kipua. "Enkä osaa käsitellä tätä. Tiedän vain, että viime viikko... olin onnellisempi kuin aikoihin."

Suljin silmäni. Voi miksi... miksi tämä tapahtui. Halusin vain halata Aatea, tuntea hänet lähelläni. Hän pystyi viemään yksinäisyyteni pois.

"En halua satuttaa sinua", sanoin ääni täristen.

"Minuun sattuu jo valmiiksi."

"Olen pahoillani." Puheeni oli puuroista. Tunsin kyyneleet silmissäni. Pysy vahvana. "Minä... minun pitää mennä." Läimäisin oven kiinni nopeasti ennen kuin ehtisin pysäyttää itseni. Tuijotin tyhjyyteen uskomatta mitä olin juuri tehnyt. Epäusko, ikävä ja suru vavahtelivat kehossani nyyhkäysten tahtiin. Halusin avata oven. Halusin pyytää anteeksi. En voinut.