Kuoleman oppipoika

6. luku

A/N: Huh, sainpa viimein luvun julkaisemiskuntoon! Kirjoittaminen on ollut erittäin tuskaisaa ja olen joutunut miettimään omaa asennettani, motiivejani ja taitojani. Yliopisto myös lohkaisee ison osan kirjoittamisaikaa, mutta eipä kai sille minkään voi. Tässä tämä kuitenkin, toivottavasti pidätte! :)

Oli tukahduttavan kuuma. Tunsin ympärilläni painetta - kuin käsivarret. Hirviöitä, hirviöitä kaikkialla, pakko päästä pakoon, pakko päästä pois. Riuhdoin itseäni irti, mutta se sai vain otteen tiukkenemaan. Kiljuin apua. Miksei Kuolema auttanut? Oliko hän hylännyt minut tuosta vain tajutessaan, ettei minusta olisi hänen oppipojakseen?

Yhtäkkiä kohtasin valon. Olinko päätynyt taivaaseen?

Katseeni tarkentui piirustukseen. Se oli Nooan. Kamala kyhäelmä hänestä ja minusta, mutta rakastin sitä koska hän oli tosissaan yrittänyt. Se oli kovia kokenut, sillä sen piirtämisestä oli jo yli kymmenen vuotta. Mutta mitä se teki taivaassa? Sitten se jysähti. En ollut päätynyt enkelten keskelle. Olin omassa huoneessani.

"Friia!" kuului huuto jostain takaani. Sain käännettyä päätäni ja näin Nooan seisomassa keskellä huonetta hämmentyneenä. Tajusin olevani sängyssäni ja peiton kiertyneen ympärilleni tiukasti. Pelottavat kädet unessani.

Riuhdoin ja piehtaroin sängyssäni ennen kuin sain vapauduttua peittovankilasta. Nooa raapi päätään vaivaantuneena.

"Kuulin kiljuntaa."

Tuijotin häntä kasvavan kiukun häiritessä arviointikykyäni.

"Näin vain pahaa unta, älä huoli", sanoin äreästi. Nooa kohotti kulmiaan, mutta kun mulkaisin häntä, hän lähti. En todellakaan ollut unohtanut mitä olin nähnyt. En voisi sanoa vielä mitään, en ennen kuin minulla itselläni oli jonkinlainen tekosyy olla perillä hänen hämärähommistaan. Jos se siis oli totta. Oliko eilistä tapahtunut? Jos ei, tarkoitti se, että olin eilen herännyt unessa unesta. Mikä päivä oli?

Nousin sängystä ja tajusin olevani pukeissa. Hupparini oli likainen ja polvissani oli pieniä reiän alkuja.

Hengitin syvään.

Kaivoin puhelimen taskustani. Näyttö oli rikki.

Mitä Kuolema yritti? Saada minut entistä enemmän sekaisin?

"Sinä et voi tehdä tätä minulle!" suhisin puristaen puhelintani rystyset valkeina, yrittäen pitää hengitykseni rauhallisena. "Minä en voi herätä aina sängystäni ja miettiä oliko se totta vai ei!"

"Lakkaa pyörtyilemästä niin kykenet erottamaan unen todellisuudesta", ääni takanani tuhahti. Kiljaisin kun tajusin Kuoleman ilmestyneen huoneeseeni. Hän seisoi suoraan vanhan maalaukseni päällä, jonka repeytyvä kangas sai inhon väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.

"Sinä rikoit tauluni!" murahdin hiljaa. Kuolema katsoi jalkoihinsa ja nappasi maalauksen käteensä.

"No eipä maailma paljoakaan siinä menettänyt", hän sanoi ja viskasi taulun huoneeni nurkkaan, vaatepinoni päälle. Henkäisin syvään, loukattuna.

"No? Tuntuuko hyvältä kun työtä ei arvosteta?" Kuolema sanoi ja pystyin kuvittelemaan hänen rumille kasvoilleen ärsyttävän, itseriittoisen virneen.

"Häivy."

"Oi, sen haluan kernaasti tehdä. Meidän täytyy kuitenkin ensin puhua eilisestä."

"Myöhästyn koulusta." Todellisuudessa olin jo reilusti myöhässä ja parempi olisi olla menemättä. Minua ei kuitenkaan vähääkään kiinnostanut kuulla eilisestä yhtään mitään. En halunnut joutua miettimään sitä, kuinka miehen kurkku oli nenäni edessä vedetty auki. En halunnut ajatella mätäneviä ihmisiä, jotka olivat hyökänneet kimppuuni. En yhtään mitään.