Kuoleman oppipoika

27. luku

A/N: Kiitos taas aivan hirveästi kaikista äänistä ja kommenteistanne! Tästä luvusta sanottakoon, että shit goes down! Now!

Yritin onkia Kuoleman heikkouksia, kysellä hänen taistelustrategioitaan, mutta myös udella kuinka pitkään yksi kirja kestää. Hän ei kuitenkaan ollut juttutuulella, jopa vähemmän kuin yleensä.

"Kuuntelisit joskus."

"Minähän kuuntelen."

"Jos kuuntelisit, tietäisit jo nämä kaikki asiat."

Ehkä en sitten ollut kuunnellut. Ehkä kaikki olisi selvää, jos en olisi ahdistunut yksin pääni sisällä pyöritellen pahoja ajatuksia. Veimme sieluja, opettelin sielumatkustusta ja se kävi koko ajan kivuttomammin. Enää minun ei tarvinnut hapuilla ja etsiskellä pimeässä pitkään, vaan löysin kasvot helposti.

"Voisitko jättää äänet vielä hetkeksi?" kysyin, kun taas yksi oppitunti oli loppunut.

"Miksi?" Kuolema kysyi epäilevänä. Kohautin olkiani.

"Ajattelin, että voisin pikkuhiljaa tottua siihen. Että koko ajan päässäni on joku."

Kuolema kohautti olkiaan.

"Hyvä on sitten. Jos välttämättä vaadit."

Nyökkäsin tiukasti.

Loin portin huoneeseeni ja menin keittiöön, jossa isä oli jo tehnyt ison kasan puuroa. Tästä oli tullut pakollinen tapa. Isä teki aamupuuron, jonka syötyäni hän vahti, että lähdin kouluun. Ennen tunnin alkua hän vielä soitti ja varmisti, että todella olin koulussa. Ehkä ansaitsin tällaisen vahtaamisen, mutta silti se kävi hermojen päälle.

"Uusi upea kouluviikko", isä sanoi, kun kauhoin puuroa lautaselle.

"Niinpä kai", sanoin ja yritin olla ajattelematta, että todennäköisesti tämä oli Nooan elämän viimeinen viikko, jos en saisi estettyä sitä. Oli vaikea keskittyä isän puheeseen, kun kuolevat ihmiset huusivat ja kuiskivat korvaani jatkuvalla syötöllä, mutta toivoin pelkän väsyneen hymyn riittävän.

"Onko kaikki hyvin? Näytät vähän poissaolevalta", isä sanoi otsa kurtussa. Yritin keskittyä, mutta sillä hetkellä joku päätti huutaa oikein kovaa ja säpsähdin.

"I-ihan okei", sanoin ja hymyilin. "On vain... vähän päänsärkyä."

Isä näytti epäilevältä.

"Otat sitten vähän buranaa ja jos ei sillä helpota, ilmoita minulle ja tulen hakemaan."

Nyökkäsin huokaisten. Isä onneksi tajusi hiljetä ja mätin puuron suuhuni.

Iiris puhui jotain. Nopeasti. Liian nopeasti. Oli vielä vaikeampi keskittyä, kun käytävällä kaikui kymmenien muiden ihmisten äänet. Äänien lisäksi tunsin tuijotuksen. Vihamielisen. Epäluuloisen. Epäuskoisen. He tiesivät. Kaikki tiesivät, että olin hyökännyt naisen kimppuun.

"Onko kaikki hyvin?"

"En oikein pysty keskittymään, sori", sanoin. "Pääni on täynnä kuolevien ihmisten ääniä."

"Häh? Miksi? Eikö-"

"Pyysin Kuolemaa alentamaan suojia."