Kuoleman oppipoika

36. luku THE END

Bai ja Jian Liu seisoivat luomani portin edessä. Olimme palanneet Manalaan, vaeltaneet hiljaisuudessa sen reunalle, jossa taivas kohtasi maan, paikkaan, jossa entiset Kuolemat tulivat osaksi universumia. Manalassa luotujen porttien päämäärää ei kukaan tiennyt. Se tiedettiin, että ne eivät johtaneet maanpäällisiin paikkoihin, vaikka sitä yrittäisikin. Olin kuitenkin kuvitellut mielessäni lammen, jota ympäröivät suuret kivet, josta lampeen pääsi hyppäämään. Kuvittelin heille pienen mökin, jossa he voisivat viettää ikuisuutensa.

Olimme Bain kanssa yhdessä vieneet sielut, jotka olivat jääneet ruumiisiinsa kärsimään liian pitkäksi aikaa, jonka jälkeen Bai oli antanut vielä viimeiset tärkeät riimut ja ohjeet. Riimukirjassakin oli huomattavasti enemmän järkeä, kun osasi lukea sitä kieliriimun avulla.

Seisoin mukavimmissa löytämissäni vaatteissa, hermostuneena. Puristin porttiviikatettani rystyset valkoisina. Oli ollut vaikeaa sanoa salaa hyvästit kaikille, halata heitä viimeisen kerran. He ajattelivat melankolisuuteni johtuvan vain Iiriksestä. Oli ollut vaikea olla Iiriksen hautajaisissa, Otto minun ja Aateen välissä. Oli ollut kamalaa kohdata Iiriksen vanhemmat, jotka olivat halanneet minua lujasti. En ollut saanut tirautettua kyyneleen kyynelettä.

Nooa vaati vastauksia, mutta en pystynyt antamaan niitä. Sanoin katoavani ja hänen tulisi tukea isää ja Markusta. He pärjäisivät, heidän olisi pakko.

Aate naksutteli vieressäni sormiaan. Hän oli sanonut äidilleen lähtevänsä yliopistoon ulkomaille ja hänen äitinsä oli vain nyökännyt, täysin kyseenalaistamatta tiedon paikkaansa pitävyyttä.

Otolle olimme kertoneet osan totuudesta. Että lähdimme paikkaan, hoitamaan yliluonnollista tehtäväämme. Hän ei saisi kertoa siitä kenellekään. Lupasimme tulla käymään. Joskus.

"Oletko nyt varma tästä? Te pärjäätte täällä?" Bai kysyi.

Nyökkäsin.

Aate ja Iiris olivat sitoutuneet suunnitelmaani. Kohtalottaret eivät voisi muuta kuin suostua.

"Tätähän on suunniteltu ainakin viikko. Olemme selvinneet vähemmälläkin suunnittelulla", Iiris tuhahti ja hymyili.

Bai veti syvään henkeä.

"Hyvä on." Hän veti kaavun yltään ja alta paljastui puuvillapaita ja -housut sekä hento ruumis. Bai huokaisi syvään ja puristi pimeyttäkin mustempaa kangasta nyrkeissään. Kaapu oli levoton, sen helma lepatti, vaikka ei tuullut.

Bai astui eteeni, sydämeni hakatessa lujaa rintakehääni vasten.

"Kiitos", Bai sanoi ja hymyili kyyneleiden kiillellessä silmissäni. "Kiitos, kun vapautat minut."

En saanut kuin nyökättyä. Bai ojensi kaavun ja tartuin siihen. Kangas oli kylmää, se sykähteli otteessani. Viimeinen pala palapelissäni. Heitin sen pääni yli ja vedin päälleni. Pimeys sisälläni pirskahteli innoissaan, vaikka itse tunsin vain hermostuneisuutta. Huppu ei peittänyt näkyvyyttä, mutta tiesin, etteivät he näkisi kasvojani. Kaikki katsoivat minua, odottaen, hermostuneena. Laskin hupun alas.

"Se sopii", sanoin ja kohautin olkiani, sydämeni kiertyessä peloissaan pienelle kerälle. Olin Kuolema. Minä. Nyt. Se oli tapahtunut. Eniten pelkäämäni asia, jota vastaan olin yrittänyt taistella. En ollut aivan niin kauhuissani, mitä olin odottanut.

"Näyttää hyvältä", Bai sanoi ja nyökkäsi. Halasimme vielä viimeisen kerran. Ilman kaapua hän oli taas Bai. Väsynyt Bai.